Talousmetsien luonnonhoidon kehitys vuosina 1995‒2018 luonnonhoidon laadun arvioinnin sekä valtakunnan metsien inventoinnin tulosten perusteella

Talousmetsien luonnonhoidon laatua on arvioitu vuodesta 1995 lähtien. Yksityismailla on arvioitu vuosittain keskimäärin noin 750 leimikkoa (vaihteluväli 350–1000 leimikkoa), joiden yhteispinta-ala on noin 2500 hehtaaria (1100–3900 ha). Tarkastettavat leimikot on valittu satunnaisotannalla tai suunnatulla otannalla metsänkäyttöilmoitusten perusteella. Valtakunnan metsien inventointiin (VMI) sisällytettiin talousmetsien luonnonhoitoon liittyviä tunnuksia, kuten avainbiotooppien määrä ja laatu sekä kuolleen puun tilavuus, VMI9:stä (1996‒2003) lähtien. Molemmat seurantajärjestelmät ovat tuottaneet aineistoja, joita analysoimalla voidaan saada tietoa luonnonhoidon keinojen käytöstä hakkuissa ja metsänuudistamisessa parin edellisen vuosikymmenen aikana. Tämän raportin tarkoituksena on dokumentoida luonnonhoidon laadun arvioinnin menetelmät ja siinä tapahtuneet muutokset sekä koota yhteen edellisen runsaan 20 vuoden seurantajakson tulokset ja esittää ne havainnollisina graafeina. Raportissa tarkastellaan luonnonhoidon laatua kuvaavien muuttujien keskiarvojen tilastollista luotettavuutta vuositasolla tai pidemmillä jaksoilla. Tavoitteena on selvittää, millaisia johtopäätöksiä luonnonhoidon laadun kehittymisestä aikasarjojen perusteella voidaan tehdä, sekä arvioida tarvittavaa otoskokoa siihen, että halutun suuruinen muutos tietyn muuttujan keskiarvoissa vuosien välillä voitaisiin havaita tilastollisesti merkitseväksi. Luonnonhoidon laadun arvioinnin aineiston aikasarjojen tarkastelussa keskityttiin pääasiassa osa-aineistoon vuosilta 1998–2018, jossa olivat mukana vain satunnaisella otannalla tarkastettavaksi valitut uudistushakkuut. Tämä osa-aineisto käsitti 71 % yksityismaiden arviointialasta. Keskeisiä tarkasteltavia muuttujia olivat luontokohteiden ja eri luontokohdeluokkien (luonnonsuojelulakikohteet, metsälakikohteet, sertifioinnin turvaamat kohteet sekä muut huomionarvoiset luontokohteet) pinta-alaosuus, luontokohteille säästetyn elävän ja kuolleen puuston tilavuus, luontokohteiden säilyminen sekä uudistushakkuiden elävän säästöpuuston ja kuolleen puuston määrä. Kaikille tarkasteltaville muuttujille laskettiin vuosittaiset keskiarvot sekä keskivirheet. Muuttujien keskiarvoista esitetään aikasarjagraafit, joihin on laskettu 95 %:n luottamusvälit. Tilastollisesti merkitseviä muutoksia keskiarvoissa tarkasteltiin sekä vertaamalla vuosittaisia tuloksia että testaamalla keskiarvojen eroja pidemmillä jaksoilla. Keskivirheiden avulla arvioitiin kullekin muuttujalle tarvittavaa otoskokoa, kun halutaan havaita esimerkiksi 20 %:n suuruinen muutos vuosien välillä tilastollisesti merkitseväksi. VMI-aineistoista laskettiin tietoja mm. metsälakikohteiden ja arvokkaiden kohteiden pinta-aloista, elävän säästöpuuston ja kuolleen puuston määristä hakkuilla sekä kuolleen puuston säilymisestä hakkuissa. Luontokohteiden keskimääräinen osuus koko tarkastelujaksolla on ollut 2,7 %. Tästä metsälakikohteiden osuus on ollut 0,7 %. Vuonna 2005 voimaan astuneen FSCS-sertifioinnin vaatimuksista poistettiin velvoite turvata tiettyjä luontokohteita, minkä seurauksena sertifioinnin turvaamien kohteiden osuus laski 0,6 %:sta 0,04 %:iin. Valtaosa näistä kohteista näytti siirtyneen muihin huomionarvoisiin luontokohteisiin, joiden keskimääräinen osuus on ollut 1,6 %. Muiden luontokohteiden osuudessa on kuitenkin viime vuosina ollut laskeva trendi, ja arviointijakson kolmen viimeisen vuoden aikana niiden osuus on ollut keskimäärin vain 0,6 %. Tulos viittaa siihen, että muita arvokkaita luontokohteita on jäänyt aiempaa enemmän huomiotta joko hakkuiden ja uudistamistöiden toteutuksessa tai luonnonhoidon laadun arvioinnissa. Tulos korostaa sitä, että luontokohteiden määrän ja osuuden säilymistä metsänkäsittelyssä on tarpeen jatkossakin seurata, jotta satunnaisvaihtelu pystytään erottamaan todellisista muutoksista. Muiden luontokohteiden osuuden lasku näkyy vastaavana laskuna myös luontokohteille säästetyn elävän ja kuolleen puuston määrissä. Säästöpuuston keskimääräinen tilavuus uudistushakkuilla on pysynyt melko tasaisena. Säästöpuuston tilavuus laski 2000-luvun alkuvuosista 2010-luvun alkuun. Viimeiset vuodet säästöpuumäärään on vaikuttanut PEFC-sertifioinnin muutos, jossa säästöpuiden jättämistä on alettu edellyttää jokaiselta leimikolta, ja säästöpuiden minimimäärä nostettiin 10 puuhun per hehtaari. Tämän jälkeen säästöpuiden kappalemäärä on hiukan kasvanut, mutta säästöpuiden puukohtainen keskitilavuus on laskenut. Säästöpuuvalinta on selvästi kohdentunut järeisiin lehtipuihin ja erityisesti haapaan, sillä nämä ovat säästöpuuryhmissä paremmin edustettuina kuin metsien puustossa keskimäärin. Haavan ja raidan osuus säästöpuustosta on noin 20 %, kun muun lehtipuuston kuin koivun osuus koko puustosta on vain vähän yli 3 %. Luonnonhoidon laadun seurannassa arvioitu tai mitattu uudistushakkuiden kuolleen puun määrä on mitä todennäköisimmin systemaattinen aliarvio. Keskitilavuuden arvio on vain 1 m3/ha, kun VMI:n tuottama arvio avohakkuualojen kuolleen puun keskitilavuudesta on lähes kuusinkertainen, vähän alle 6 m3/ha. Luonnonhoidon laadun seurannassa ei tosin mitata 10–20 cm läpimittaista kuollutta puuta toisin kuin VMI:ssa, mikä voi selittää osan tilavuuden erosta. Kuolleen puuston säilyminen hakkuissa on keskeinen luonnonhoidon laadun arvioinnissa seurattava muuttuja, joten jatkossa tulee pyrkiä sen mittaustarkkuuden parantamiseen. Luonnonhoidon laadun kokonaisarvio on ollut viime vuosina hyvä noin 70 %:ssa leimikoita, mikä tarkoittaa sitä, että luonnonhoito on ollut metsäsertifioinnin ja metsänhoitosuositusten mukaisella tasolla. Sellaisten leimikoiden, joissa luonnonhoidon taso on arvioitu erinomaiseksi, osuus on ollut parhaimmillaan 2000-luvulla noin 30 %, mutta on viime vuosina laskenut noin 15 %:n tasolle. Vastaavasti hyväksi tai välttäväksi arvioitujen leimikoiden osuus on kasvanut. Laadunarvioinnin tulosten valossa talousmetsien luonnonhoito on 20 vuoden aikana heijastellut sille lainsäädännössä ja sertifioinnissa asetettuja kriteereitä. Jos kriteereissä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia, myös toteutus on pysynyt suunnilleen samalla tasolla. Missään seurattavissa muuttujissa ei ole tapahtunut dramaattisia muutoksia. Toisaalta luonnonhoidon taso ei suosituksista ja neuvonnasta huolimatta ole 2000-luvun alusta lähtien parantunut, vaan taso on päinvastoin laskenut 2010-luvulla. Tarkastelujakson viimeisten viiden vuoden (2014–2018) aikana luonnonhoidon taso on määrällisissä muuttujissa keskimäärin noin 20 % heikompi kuin mitä se oli 2000-luvulla, ja lähes 30 % heikompi kuin mitä se on ollut parhaalla viisivuotisjaksolla aikavälillä 1998–2009. Luonnonhoidon laadun nykyinen otoskoko, noin 350 leimikkoa vuodessa, riittää säästöpuuston sekä kohtuullisella luotettavuudella uudistushakkuiden kuolleen puuston muutosten seurantaan. Luontokohteiden osuuksien arvioimiseen ja seurantaan tarvitaan huomattavasti suurempia, suuruusluokkaa 1000–5000 olevia otoskokoja. Yleisesti ottaen suuri otoskoko tarvitaan sellaisten muuttujien luotettavaan seurantaan, joiden arvoissa on paljon leimikoiden välistä satunnaista vaihtelua, kuten esimerkiksi metsälakikohteiden osuus. Vastaavasti pienempi otoskoko tarvitaan sellaisten muuttujien seurantaan, joiden arvot vaihtelevat vähemmän leimikoiden välillä, kuten esimerkiksi säästöpuuston tilavuus uudistushakkuilla. Muuttujan keskiarvon tilastollisesti merkitsevän pienenemisen havaitsemiseen vaaditaan aina pienempi otoskoko kuin vastaavan suuruisen keskiarvon kasvun havaitsemiseen. Luonnonhoidon laadun seurannassa tullaan jatkossa siirtymään yhä enemmän digitaalisten aineistojen hyödyntämiseen, kuten satelliittikuvien ja drone-kuvauksen käyttöön. Tämä tulee sekä parantamaan useiden seurattavien muuttujien (mm. elävä säästöpuusto, kuollut puu hakkuilla) mittauksen tarkkuutta että alentamaan seurannan kustannuksia. Jatkossa on mittausmenetelmien kehittämisen lisäksi syytä kiinnittää enemmän huomiota myös siihen, että otoskoko on seurannan tarpeisiin riittävä. Riittävä otoskoko riippuu siitä 1) mitä muuttujia halutaan seurata, 2) mitkä ovat niiden keskiarvot ja keskivirheet aineistossa, 3) kuinka suuria muutoksia halutaan luotettavasti pystyä todentamaan ja 4) onko seurantatuloksia tarpeen saada vuosittain vai pidemmällä aikavälillä. Tarvittavaa otoskokoa pystytään arvioimaan raportissa kuvatuilla menetelmillä. Raportti on osa Luontolaatu-hanketta. Hankkeen päätavoitteena on tuottaa tarvittava tietopohja talousmetsien luonnonhoidon laadun seurannan uudistamiseksi. Raportti auttaa päätöksentekijöitä arvioimaan, miltä osin seurantaa on hyödyllistä jatkaa nykyisessä muodossaan.202