Kohti pohjoismaista rajayhteistyötä: Pohjoisen länsirajan ylittävä toiminta ja sen sääntely Suomen itsenäistymisestä sotienjälkeiseen aikaan

This article analyses the cross-border activities and their regulation at the Finnish-Swedish northern border from the independence of Finland to the aftermath of the second World War. The process of change over time is being studied by applying a diachronic analysis. Activities across state borders are rarely limited to regional or local context. It is thus important to connect the international and national developments of the era to the formation of Finnish-Swedish border and its regulations. In this article human communities, sovereign states, their borders and regulations are perceived as parts of socially constructed reality. Extensive historical understanding is thus essentially important when analysing the border not just as a static judicial fact but as a product of dynamic social process. The article argues that the historical development of borders is not linear and determined, but a multi-dimensional process, in which different developments can occur at a different pace and go in different directions: some simultaneous developments can lower the border, others can make it higher. Legislation and other norms are factors that steer the characteristics of the border, yet at the same time they are manifestations of broader political, societal and cultural variables that form the social reality. The article covers historical development paths between two transitional periods, which are often defined from the nation-state perspective. In this article it is argued that the independence of Finland as an aggregate level change did not bring a substantial difference to the everyday cross-border practices nor their regulation at the Finnish-Swedish northern border compared to the time of the Finnish autonomy. Finnish-Swedish relations hit the rock bottom after the independence of Finland due to severe territorial disputes over the Aland islands, for example. Furthermore, some Finnish activists arose claims to move the Finnish-Swedish border westwards to re-unite the allegedly oppressed Finnish speaking minority of Swedish Torne Valley under one nation. As is typical for newly independent nations, there was a need for national self-definition in Finland, which was based to a great extent on constructing binary oppositions against neighbouring countries. In Sweden, on the other hand, there was certain cynicism towards the permanence of the Finnish independence. Despite state level disputes, common people living in the area maintained their traditional, often kinship-based cross-border connections. This was partly made possible by regulation, which also granted residents of the border area special rights to move and deliver goods over the border after the independence of Finland. Finnish and Swedish border authorities also continued their co-operation that was based not on formal statutes, but on gentlemen’s agreements and reciprocity. Common Nordic legal culture contributed for its part to the pragmatic common activities, especially in the efforts to prevent smuggling. States were able to agree on fishing and floating at the border watercourses as well, continuing practices that were inherited from the time when the contracting party with Sweden was the Russian Empire. The rapprochement of the Nordic countries began to take place at the turn of the 1930’s as the security climate in Europe deteriorated. This co-operation led to the introduction of the Nordic travel card system, for instance, which made crossing the border easier at the Finnish-Swedish border as well. In addition to that, Finland and Sweden had high-level bilateral aims to deepen official cross-border co-operation, but the second World War postponed their materialization. Even during the war times residents of the Finnish northwest border area were not stripped from their special rights to cross the Swedish border albeit Finland was strictly administered at the time. The long emergency period ended in the late 1940’s and most of the wartime regulations were released. The era marked the beginning of the bloom of western integration and Nordic co-operation. However, Finland’s room for manoeuvre was limited and its sovereignty in threat due to tightened treaty-based Soviet influence. This made the fostering of Nordic and especially Finnish-Swedish relations an all-important balancing factor for Finland and grew the geopolitical importance of the northern border area.Artikkelissa analysoidaan Suomen ja Ruotsin välisen pohjoisen rajan ylittävää toimintaa ja sitä koskevaa sääntelyä Suomen itsenäistymisestä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Ajan kuluessa tapahtuvaa muutosprosessia tarkastellaan soveltaen diakronista analyysiä. Valtioiden rajat ylittävä toiminta kytkeytyy yleensä laajempaan kuin vain alueelliseen tai paikalliseen kontekstiin. Tämän vuoksi on tärkeää kytkeä ajanjakson kansainväliset ja kansalliset kehityskulut Suomen ja Ruotsin välisen rajan ja sitä koskevan sääntelyn muotoutumiseen. Artikkelissa niin ihmisyhteisöt kuin suvereenit valtiot rajoineen ja sääntelyineen nähdään osina sosiaalisesti rakentunutta todellisuutta. Kun rajaa tarkastellaan pelkän staattisen oikeudellisen tosiasian sijaan dynaamisena sosiaalisena prosessina, kattavan historiallinen ymmärrys on olennaisen tärkeää. Artikkelissa esitetään, että rajojen historiallinen kehitys ei ole suoraviivainen ja ennalta määrätty vaan moniulotteinen prosessi, jossa eri kehityskulut voivat tapahtua eritahtisesti ja erisuuntaisesti: samanaikaisesti jotkin kehityskulut voivat madaltaa rajaa ja toisen tehdä sitä korkeammaksi. Lainsäädäntö ja muut normit ovat tekijöitä, jotka ohjaavat rajan olemusta, mutta ovat samaan aikaan ilmentymiä laajemmista poliittisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista muuttujista, jotka muodostavat sosiaalista todellisuutta. Tämä artikkeli kattaa historiallisen kehityskulun kahden murroskauden välillä, jotka on usein määritelty kansallisvaltiollisesta näkökulmasta. Artikkelissa esitetään, että Suomen itsenäistyminen kokonaistason muutoksena ei tuonut Suomen autonomian aikaan verrattuna olennaista muutosta käytännön tason toimintaan tai sääntelyyn Suomen ja Ruotsin välisellä pohjoisella rajalla. Suomen ja Ruotsin väliset valtiolliset suhteet olivat Suomen itsenäistymisen jälkeen aallonpohjassa esimerkiksi vakavien Ahvenanmaata koskevien aluekiistojen vuoksi. Myös joissain suomalaispiireissä nousi vaatimuksia siirtää Suomen ja Ruotsin välistä rajaa lännemmäksi, jotta väitetysti sorrettu Ruotsin puolen Tornionlaakson suomenkielinen vähemmistö olisi voitu jälleenyhdistää yhteen kansakuntaan. Vastaitsenäistyneille valtioille tyypillisesti Suomessa oli tarvetta itsemäärittelyyn, joka suurelta osin perustui kaksinapaisten vastakohtaisuuksien rakentamiseen Suomen naapurimaihin. Toisaalta Ruotsissa oli tiettyä kyynisyyttä Suomen itsenäisyyden kestävyyttä kohtaan. Valtiotason kiistoista huolimatta alueen tavalliset ihmiset säilyttivät perinteiset, usein sukulaisuussuhteisiin perustuvat rajan ylittävät yhteytensä. Osittain sen mahdollisti sääntely, joka myös Suomen itsenäistymisen jälkeen takasi raja-alueen asukkaille erityisoikeuksia rajan yli liikkumiseen ja tavaroiden kuljettamiseen. Suomen ja Ruotsin rajaviranomaiset jatkoivat myös yhteistyötään, joka perustui muodollisten säädösten sijaan herrasmiessopimuksiin ja vastavuoroisuuteen. Yhteinen pohjoismainen oikeuskulttuuri osaltaan edisti käytännönläheistä yhteistoimintaa erityisesti pyrkimyksissä torjua salakuljetusta. Myös valtiot pystyivät sopimaan rajavesistöjen kalastus- ja uittokäytäntöjen jatkamisesta sellaisina, kuin ne oli peritty ajalta, jolloin Ruotsin sopijapuoli Venäjän keisarikunta. Pohjoismaiden lähentyminen alkoi tapahtua 1930-luvun taitteessa, kun Euroopan turvallisuusympäristö heikkeni. Yhteistyö johti muun muassa pohjoismaisen matkakorttijärjestelmän käyttöönottoon, mikä helpotti rajanylittämistä myös Suomen ja Ruotsin välisellä rajalla. Lisäksi Suomella ja Ruotsilla oli kahdenvälisiä korkean tason tavoitteita lisätä virallista rajan ylittävää yhteistyötä, mutta toinen maailmansota viivästytti niiden toteutumista. Sota-aikanakaan Suomen luoteisrajan asukkailta ei otettu pois heidän erityisoikeuksiaan ylittää Ruotsin raja, vaikka Suomi oli tuohon aikaan tiukasti hallinnoitu maa. Pitkä poikkeusaika päättyi 1940-luvun lopulla ja suurin osa sota-ajan sääntelystä poistettiin. Aikakausi merkitsi läntisen integraation ja pohjoismaisen yhteistyön kukoistuskauden alkua. Kuitenkin Suomen liikkumatila oli rajallinen ja sen suvereniteetti uhattuna tiukentuneet sopimusperustaisen neuvostovaikutuksen vuoksi. Tämä teki pohjoismaisten ja erityisesti Suomen ja Ruotsin välisten suhteiden tiivistämisestä Suomelle äärimmäisen tärkeän tasapainottavan elementin ja kasvatti pohjoisen rajaseudun geopoliittista merkitystä