Legumes in Finnish agriculture: history, present status and future prospects

Palkokasvit ovat tärkeitä viljelykasveja maailmanlaajuisesti, koska ne sitovat typpeä suoraan ilmasta omaan ja seuraavien kasvien käyttöön, katkaisevat kasvitautikierteen jatkuvassa viljanviljelyssä ja mahdollistavat rehun ja ruoan tuotannon paikallisesti. Suomessa on viljelty hernettä ja härkäpapua jo 500 vuotta e.K.r. Niiden käyttö ruoan tuotannossa on nykyään vähäinen, koska tilalle on tullut viljelyoloihimme paremmin sopeutuneita kasvilajeja. Palkoviljojen viljely on keskittynyt eteläiseen Suomeen niiden vaatiman pitkän kasvuajan vuoksi, kun taas monivuotiset puna-, alsike- ja valkoapila kasvavat luonnostaan koko Suomessa ja niitä onkin käytetty laajalti laidun-, kuivaheinä- ja säilörehunurmissa. Jalostusohjelmien tuloksena palkokasveista, erityisesti herneestä ja puna-apilasta, tuotettiin 1900-luvulla useita oloihimme soveltuvia uusia lajikkeita. Vuonna 1945 A. I. Virtanen palkittiin Nobelin kemian palkinnolla hänen tekemästään työstä biologisen typensidonnan hyödyntämisen ja säilörehun säilöntämenetelmän tutkimuksessa ja kehittämisessä. Huomionarvoista on myös se, että viljelijät harjoittivat seosviljelyä jo 1800-luvun alussa, jolloin esimerkiksi kauraa käytettiin herneen tukikasvina. Seosviljelyä on kehitetty ja tutkittu paljon, jotta sitä voitaisiin hyödyntää enemmän ja saada esiin sen tuottamat muutkin hyödyt. Suomen liityttyä Euroopan Unioniin vuonna 1995 on ulkomaisten kasvilajikkeiden saatavuus helpottunut ja käyttö lisääntynyt, mutta rehun laadun ja kasvien aikaisuuden yhteensovittaminen vaatii edelleen lisäpanostusta. Tällä hetkellä palkoviljoja viljellään alle yhden prosentin osuudella maamme viljelyalasta. Jos viljelyala saataisiin nostettua 9 10 prosenttiin, voitaisiin näillä kasveilla korvata ulkomailta tuotu rehuvalkuainen. Ilmaston muutos muuttaa myös palkokasveihin kohdistuvia stressitekijöitä, jolloin on tarpeen panostaa kasvien viljelyyn, fysiologiaan ja jalostukseen liittyvään tutkimus- ja kehittämistyöhön. Tällöin palkokasvien tuomia monia etuja pystytään hyödyntämään viljelykierroissa.Legumes are important in world agriculture, providing biologically fixed nitrogen, breaking cereal disease cycles and contributing locally grown food and feed, including forage. Pea and faba bean were grown by early farmers in Finland, with remains dated to 500 BC. Landraces of pea and faba bean were gradually replaced by better adapted, higher quality materials for food use. While grain legumes have been restricted by their long growing seasons to the south of the country, red, white and alsike clovers are native throughout and have long been used in leys for grazing, hay and silage. Breeding programmes released many cultivars of these crops during the 1900s, particularly pea and red clover. A.I. Virtanen earned the 1945 Nobel Prize in Chemistry for his work on both nitrogen fixation and silage preservation. Use of crop mixtures may appear modern, but farmers used them already in the early 1800s, when oat was used to support pea, and much effort has been devoted to improving the system and establishing its other benefits. Although international cultivars have been easily accessible since Finland s 1995 entry into the European Union, the combination of feed quality and appropriate earliness is still needed, as < 1% of arable land is sown to grain legumes and an increase to 9 10% would allow replacement of imported protein feeds. Climate change will alter the stresses on legume crops, and investment in agronomy, physiology and breeding is needed so that farmers can gain from the many advantages of a legume-supported rotation.v2009okKATPalkokasvit osana suomalaista maataloutta: historia, nykytilanne ja tulevaisuuden mahdollisuude