Etnografia terveyden, sairauden ja terveydenhuollon tutkimuksessa

Kun terveyttä, sairautta ja hoitoprosesseja tutkitaan niiden merkitysten näkökulmasta, joita kokijat ja toimijat itse niille tekevät ja antavat, puhutaan laadullisesta tutkimuksesta. Etnografia on osa laadullista tutkimusta. Erityiseksi sen tekee tutkijan pitkäkestoinen osallistuminen tutkittavien toimijoiden vuorovaikutukseen ja sen havainnointi osana tutkimusprosessia. Etnografien lähtökohtana on ajatus, että arkisissa vuorovaikutuksissa luodaan todellisuutta tai tehdään kulttuuria. Se on omanlaistaan ja siitä voi kaapata jotain kontekstissaan pysyttelevää, jos vuorovaikutukseen osallistutaan riittävän pitkän ajan kuluessa, tutkittavien ehdoilla ja omaa tutkijanpaikkaa tarkasti ja taitavasti muutellen. Sairauksia tutkivat etnografit ovat korostaneet, että menetelmä mahdollistaa myötäelämisen, myötätunnon ja kokemusten välittämisen (esim. Nisula 1996). Ja toisella tasolla tämän alan etnografia tarjoaa mahdollisuuden tunnistaa terveydenhuollon vuorovaikutusten monimuotoisesta kokonaisuudesta sellaisia piirteitä, joiden avulla voidaan auttaa kärsiviä ihmisiä (Kleinman 1988). Tässä artikkelissa tarkastelen kentän ja kenttätyön kautta etnografiasta käytyjä keskusteluja ja kysyn, mikä nykyetnografialle on erityistä laadullisten menetelmien laajalla kentällä. Miten etnografia oikeastaan poikkeaa laadullisesta tutkimuksesta yleensä? Monien nykyisten etnografisten tutkimusten aineistot näyttävät tarkalla lähiluvulla koostuvan etupäässä haastatteluista - mikä tekee niistä etnografisia? Vai tekeekö ehkä mikään? Kirjoitan artikkelia lääketieteellisen antropologian alan tutkijana, mikä merkitsee terveyden, sairauden ja parantamisen sekä terveydenhuollon tarkastelemista kulttuurisissa yhteyksissä, merkityksellisinä käytäntöinä