Epäillä-verbin polaarinen kaksihahmotteisuus merkitysmuutoksena

Verbillä epäillä voidaan ilmaista joko jonkin todennäköisenä tai epätodennäköisenä pitämistä riippuen täydennyksestä ja muista kontekstuaalisista tekijöistä. Verbikonstruktio (epäillä ja sen täydennys) voi siis olla joko myöntö- tai kieltosuuntainen. Artikkelissa selvitetään tämän polaarisen kaksihahmotteisuuden diakronista kehitystä. epäillä-verbin polaarisen tulkinnan muutoksia tarkastellaan eri täydennyskonstruktioissa diakronisen aineiston avulla. Aineisto on jaettu kolmeen osaan suomen kirjakielen vaiheiden mukaan: vanhan kirjasuomen, varhaisnykysuomen ja nykysuomen aineistoihin. Tutkimus osoittaa, että etenkin että-lauseen ja referatiivirakenteen yhteydessä epäillä-verbin aineistossa hallitseva tulkinta on muuttunut varhaisnykysuomen aikana: aiemmin tulkinta oli yleensä kieltosuuntainen, kun taas nykysuomessa myöntösuuntainen tulkinta hallitsee. Sen sijaan esimerkiksi alisteisen kysymyslauseen yhteydessä kieltosuuntainen tulkinta on säilynyt tyypillisenä sen vuoksi, että kysymysmuoto itsessään implikoi herkästi kieltoa. Polaarisen tulkinnan muutokseen johtava kaksivaiheinen uudelleentulkinta esitetään tapahtuneeksi että-konstruktiossa. Välittäjänä kielto- ja myöntösuuntaisen tulkinnan välillä on eksplisiittisen kiellon sisältävä että-täydennys, esim. epäilen, ettei teitä hoideta hyvin. Verbin myöntösuuntainen käyttö mahdollistuu, kun kyseenalaistusmerkityksen tulkitaan johtuvan pelkästä täydennyksen kiellosta. Muutoksen analyysissa otetaan kantaa myös mahdollisiin käännös- ja lainavaikutuksiin: vanhassa kirjasuomessa ja varhaisnykysuomessa dominoinut kieltosuuntainen tulkinta (epäilen, että uskovat tämän merkityksessä ’eivät varmaan usko’) saattaa olla lainaa tai ainakin vahvistunut ruotsin tvivla- ja saksan zweifeln-verbien mallin myötä, sillä nämä verbit ottavat täydennyksensä kiellon vaikutusalaan. Joka tapauksessa epäillä-verbin käytön diakroninen tarkastelu tuo esiin nykysuomen polaarisen kaksihahmotteisuuden juuret: kieltosuuntaiset käytöt ovat olleet aiemmin nykyistä yleisempiä.   The polar ambiguity of the Finnish verb epäillä as evidenced through meaning development The Finnish verb epäillä has two opposite interpretations: ’doubt’ (negation-inclining) and ’suspect/suppose’ (affirmation-inclining). This paper investigates the diachronic development behind the current variation in polarity. The analysis is based on the tripartite diachronic data encompassing Old Finnish (from the 16th to the 18th centuries), Early Modern Finnish (the 19th century), and Modern Finnish (from the 20th century to present). The data indicates that, during the period of Early Modern Finnish, the typical reading has undergone a change from negation-inclining to affirmation-inclining in two complement constructions, namely with a finite että (’that’) clause and a non-finite complement. With embedded questions, however, the typical reading has remained negation-inclining due to the fact that a question itself usually implies negation. The reanalysis is suggested to have happened with the finite että clause, due to the possibility of expressing negation overtly in the complement clause. As soon as negation is overtly marked, it is possible to conclude that the verb epäillä does not contain inherent negation on its own. This reanalysis of the inner semantic structure enables such affirmation-inclining use in which negation exists neither in the verb nor in the complement. The analysis reveals that, though not extinct in Modern Finnish, the negation-inclining uses of epäillä constructions have been more frequent in the past. The effects of language contact as an explanation for the former interpretation are also discussed in this paper. &nbsp