Climate Change as a Political Process : The Rise and Fall of the Kyoto Protocol

This monograph seeks to explain why so little has been gained in international climate politics during the effort-taking climate actions. In addition to the absolute increase in emissions, also a relative failure during the Kyoto period can be observed. In this context, we can speak of carbon intensity, which is the proportion of emissions to a country's GDP (the amount of CO2 produced per GDP unit). During recent years, the economy’s natural decarbonisation trend has slowed down and energy intensity actually increased. Production has become dirtier, and emissions per production tonne are increasing largely because of the rapid industrialisation of developing countries. The Kyoto Protocol has not met the expectations. Currently, global emissions are at a more than 50% higher level than during the Protocol’s reference year, 1990. In the light of current trends and the annual increase in emissions being around 2.5% on average, global emissions have been assumed to double by 2030. In 2030 the EU’s share of global emissions will be around 4 %, now it is around 9 %. The EU has emphasised to have shown leadership with its climate commitments and it is, indeed, on the right path with regard to the agreed reduction targets. The image of the EU’s success is altered, however, if we take into account not only production- but also consumption-based emissions; that is increased import from outside the EU. When analysing international trade volumes, we have to conclude that the EU’s total emissions have increased. The imported emissions outweigh the achievements in domestic reductions. A fundamental flaw in climate politics is that the measure of success lies in production, not consumption. In practice, we have outsourced our emissions. When demand in consumption is met by dirtier production coming from outside the EU, it can be said that in spite of enormous efforts the EU strategy does not meet the expectations in mitigating the emissions globally. The EU has persistently emphasised that sooner or later the other emitters will follow EU’s example. There is no evidence for this expectation: the big emitters have long since chosen a different strategy as they consider EU strategy expensive and inefficient. The major emitters favour decarbonising the economy and technological investments instead of emission ceilings. The EU should approach others and it should stop waiting for others to jump onto the Kyoto bandwagon, if it wants to see a global agreement in Paris. Instead of emission ceilings the climate agreement could be based on “emission floor”, scheme which favours clean production without setting a limit for the best performing, least emitting production. The main environmental problems are caused by overpopulation, poorly planned land-use and over-exploitation of natural resources. Our efforts should be targeted to these challenges too. Poverty, energy shortages, loss of biodiversity, desertification or the problems of developing countries cannot be reduced to a mere climate problem. However, by tackling these problems we can indirectly mitigate climate change.Väitös etsii syitä siihen, miksi kansainvälisessä ilmastopolitiikassa on saavutettu niin vähän mittavista satsauksista huolimatta. Kioton pöytäkirjan aikana globaalit päästöt ovat kasvaneet niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin. Tällöin puhutaan hiili-intensiteetistä, jolla tarkoitetaan päästöjen suhdetta bruttokansantuotteeseen (CO2 BKT-yksikköä kohden). Kehitysmaiden voimakkaan teollistumisen myötä luontainen hiili-intensiivisyyden lasku on viime vuosina hidastunut ja jopa kääntynyt nousuun. Kioton pöytäkirja ei ole täyttänyt sille asetettuja odotuksia. Tällä hetkellä globaali päästötaso on yli 50 prosenttia korkeammalla kuin Kioton pöytäkirjan viitevuonna 1990. Nykykehityksen valossa on arvioitu, että globaalit päästöt vuonna 2030 ovat tuplaantuneet. Vuonna 2030 EU:n osuus globaaleista päästöistä on noin 4 %, nyt noin 9%. EU hahmottaa itsensä ilmastojohtajana ja on sitoutunut merkittäviin päästöleikkauksiin. Kuva EU:n onnistumisesta muuttuu kuitenkin toisenlaiseksi, jos huomioon otetaan ei vain tuotannon vaan myös kulutuksen päästöt, ja lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta. Kansainvälisen kaupan lukuja tarkastellessa voidaan todeta, että satoja miljardeja maksaneiden ilmastotoimien aikana EU:n kokonaispäästöt ovat kasvaneet. Tuonnin päästöt nollaavat kotoperäisten päästövähennysten hyödyn. Yksi ilmastopolitiikan valuvika onkin siinä, että vähennysten pääpaino kohdistuu tuotantoon, ei riittävästi kulutukseen. Näin on tullut mahdolliseksi se, että olemme käytännössä lähinnä ulkoistaneet päästömme. Kun kulutuskysyntään vastataan EU:n ulkopuolisella likaisemmalla tuotannolla, ilmastoponnistuksiamme koskeva huonoin uutinen on, että globaalilta kannalta arvioituna ne eivät näin ollen ainakaan toistaiseksi ole edistäneet ilmastonmuutoksen torjuntaa, valtavista satsauksista huolimatta. Jatkamista samalla linjalla on kuitenkin perusteltu sillä, että ennen pitkää muut seuraisivat EU:n esimerkkiä. Tälle ei ole näyttöä: isot päästäjät ovat jo kauan sitten valinneet toisenlaisen strategian; EU:n päästökattoja asettavaa politiikkaa pidetään kalliina ja tehottomana. Kirjoittaja katsookin, että jos EU haluaa globaalia sopimusta, sen tulisi mennä Pariisin ilmastokokoukseen avoimin mielin ripustautumatta Kioto-malliin. Päästökattojen sijasta voitaisiin harkita “päästölattiaa”, järjestelmää joka suosii puhtainta tuotantoa asettamatta puhtaalle kasvulle rajaa. Samalla tulisi ottaa askeleita kohti laajempaa ympäristöpolitiikkaa eikä redusoida kaikkea ilmasto-ongelmaksi. Suurimmat ympäristöongelmat aiheutuvat yhä liikakansoituksesta, huonosti suunnitellusta maankäytöstä, ihmisen toiminnan sijoittumisesta vääriin paikkoihin ja liiallisesta luonnonvarojen käytöstä. Näihin tulisi edelleen suunnata voimavaroja, ja samalla ilmasto-ongelmaa voidaan epäsuorasti ratkaista. Ympäristöpolitiikan ja teoreettisen filosofian laitoksille tehty yhteisväitöskirja pohtii myös tieteen ja poliittisen päätöksenteon välistä suhdetta. Se analysoi ilmastonmuutosta ns. ilkeänä ongelmana, moniulotteisena, vaikeasti määriteltävänä ongelmakimppuna, joita poliitikkojen pöydällä on yhä enemmän ja enemmän. Osittain teos sisältää niin sanotun toimintatutkimuksen piirteitä: kirjoittaja on osallistunut kuvaamaansa asiaan aktiivisena lainsäätäjänä, kuten esimerkiksi päästökaupan kohdalla. Teos on poikkeuksellisen laaja katsaus ilmastomuutoksen kysymyksiin, joista useasta voisi tehdä erillisen väitöstutkimuksen. Laajuus on kuitenkin tietoinen valinta: vasta laaja kokonaiskuva paljastaa sen, kuinka paljon ilmastonmuutoskeskustelu perustuu toisten osapuolten tietämystä ja kompetenssia koskeviin oletuksiin ja virheellisiin mielikuviin. Ne muodostavat yhdessä oletusten verkon, jonka vahvuutta on syytä testata, sillä sen varaan on rakennettu merkittäviä julkisesti rahoitettuja politiikkatoimia