Palontorjunnan rooli Kristiinankaupungin vuoden 1859 kaupunkipalossa

Kristiinankaupungissa tapahtui 14. tammikuuta vuonna 1859 kaupungin historian ainoa kaupunkipalo, viitaten vähintään korttelin laajuiseen aluepaloon, joka on lisäksi levinnyt kadun yli viereiseen kortteliin. Kauppias Engbergin ulkorakennuksesta alkanut kaupunkipalo oli kuitenkin laajuudeltaan merkittävästi useita aikalaispaloja pienempi: paloalue kattoi kaikkiaan 23 tonttia, joista tuhoutuneiksi voidaan laskea 12–14. Tässä tutkimuksessa pureudutaan Kristiinankaupungin palontorjunnan edellytyksiin tämän kaupungin historiassa poikkeuksellisen onnettomuuden välityksellä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää palontorjunnan kontribuutiota paitsi kaupungin pelastumiselle myös tulipalon syttymiselle: minkälaiset olosuhteet, käytännöt tai toimintatavat vaikuttivat, joko ehkäisevästi tai edesauttavasti, palon syttymiseen ja leviämiseen? Tutkimusote pohjautuu mikrohistoriallisen menetelmän "poikkeuksellisen tyypillisyyden" periaatteeseen; poikkeava tapahtuma nähdään olemassaolevien sopimusten, järjestysten ja rakenteiden muutoksen katalyyttina. Tarkastelumittakaavan pienentäminen mahdollistaa myös yksityiskohtaisemman poikkileikkauksen tutkimusaiheesta – toiminnan ja rakenteiden suhteet läpäisevä tutkimusote osoittaa, miten mikro- ja makrotaso kohtaavat tutkittavassa ilmiössä. Palontorjunnan käsite kiteyttää tässä tutkimuksessa ilmenevän mikro- ja makrotasojen sekä toiminnan ja rakenteiden suhteen, ja se voidaan tässä kontekstissa mieltää tekijä-struktuurina: sekä toimijana että rakenteena. Tätä kaksitahoisuutta täydennetään jakamalla palontorjunta aktiivisen (sammutustoiminta) ja passiivisen (ennaltaehkäisy ja palosuojelu) kategorioihin. Kristiinankaupungin kaupunkipalossa korostuu ulkoisten olosuhteiden merkitys. Pakollisuuteen perustuvan yleisen palokunnan tehottomuus, kaupungin hälytysjärjestelmän ja palovartioinnin epäonnistuminen sekä paloturvaton rakennustapa ja kaupunkirakenne viittaavat siihen, että erityisesti tyynen ilman ja talvisen vuodenajan vaikutukset olivat lopputuloksen kannalta kaupunkilaisten toimintaedellytyksiä merkitsevämpiä. Olemassa oleva urbaanien palojen tutkimus tukee tätä tulkintaa: tuhoisimpien aluepalojen taustalla olivat usein kuumuus ja kuivuus, myrskyinen ilma sekä palovaarallisten katemateriaalien edistämät laajat kattopalot. Kristiinankaupungin rakennustapaan kuuluneet vanhanaikaiset vesikatot muodostivat kaupungin luultavasti merkittävimmän paloturvallisuusriskin, jolloin tyynen ilman merkitys on keskeinen. Palonsammutuksesta sanomalehdistössä esitetyt havainnot olivat osin ristiriitaisia, mutta kallistuivat myönteisyyden puolelle. Pöytäkirja-aineistosta abduktion keinoin muodostettu kronologinen esitys osoittaakin vasteajan olleen hälytyksen epäonnistumisen huomioiden kohtuullinen, mutta sammutustyön onnistuneisuus pohjautuu viime kädessä subjektiivisiin näkemyksiin. Sammutustyön rooli palon rajaamisessa lienee kuitenkin ollut merkittävä, sillä palo ehti ennen sammumistaan levitä peräti kuuden korttelin laajuiselle alueelle. Kristiinankaupungin voimassaoleva palojärjestys oli verrokiksi valikoituneen Raahen säännöstöä huomattavasti yksityiskohtaisempi, mutta palontorjunnan organisoimisen ja käytännön palonsammutuksen välisten syy-yhteyksien osoittaminen on tarkasteltujen lähteiden valossa vaikeaa. Palon syttymisen syyt eivät ole myöskään tiedossa, sillä viranomaisten ja vakuutusyhtiöiden suorittama tutkinta päättyi tuloksettomana