Toimeentulovaatimus kansainvälistä suojelua saaneen ulkomaalaisen perheenyhdistämisen edellytyksenä

Valtiolla ei ole yleistä velvollisuutta vastaanottaa muita kuin oman maansa kansalaisia. Kuitenkin kansainvälisessä pakolaisten oikeusasemaa koskevassa yleissopimuksessa on tunnustettu pakolaisten oikeusasema sopimukseen sitoutuneissa valtioissa. Pakolaissopimus ei turvaa yleistä oikeutta turvapaikkaan, mutta se määrittelee sopimuksen mukaisesti pakolaiseksi katsottaville henkilöille tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Tutkimuksen aiheena on kansainvälistä suojelua saaneen henkilön oikeus perheenyhdistämiseen ja perheenyhdistämisen edellytyksenä oleva toimeentulovaatimus. Aiheen taustalla on valtion taloudellisen intressin ja oleskelulupaa perheenyhdistämisen perusteella hakevan välillä vallitseva eturistiriita. Tutkimuksessa keskitytään valtion etua toteuttamaan säädettyihin viime aikaisiin ulkomaalaislain muutoksiin ja niiden vaikutuksiin. Perheenyhdistämisen edellytyksenä olevaa toimeentulovaatimusta tarkastellaan pakolaisoikeuden kontekstissa, tarkemmin kansainvälistä suojelua saaneiden henkilöiden näkökulmasta. Tutkielman pääasiallisina lähteinä käytetään sekä kansallista lainsäädäntöä että kansainvälisen tason normistoa ja Euroopan unionin oikeutta Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä on hyödynnetty, vaikka pääpaino on kotimaisessa oikeuskäytännössä. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytännöllä on merkittävä rooli alempien tuomioistuinten ja Maahanmuuttoviraston ratkaisutoiminnassa. Tästä johtuen KHO:n ratkaisukäytäntö on tärkeää huomioida oikeussäännösten sisältöä tarkasteltaessa. Tutkielman aluksi selvennetään pakolaisoikeuden historiallista kehitystä ja merkitystä Suomessa. Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden määristä on kerrottu hieman tilastotietoa. Tämän jälkeen toisessa luvussa käydään läpi ulkomaalaisoikeudessa keskeisesti vaikuttavaa perus- ja ihmisoikeusääntelyä. Luvussa kolme käsitellään yleisellä tasolla perheenyhdistämistä ja perheenyhdistämisdirektiivin vaikutusta perheenyhdistämistä koskevaan sääntelyyn. Tässä yhteydessä käsitellään myös lainsäädännössä tapahtuneita muutoksia ja niiden vaikutusta toimeentuloedellytyksen soveltamispiirin laajentumiseen. Tutkielman neljännessä luvussa pureudutaan konkreettisemmalla tasolla turvatun toimeentulon arvioimiseen ja oikeustapausten avulla toimeentuloedellytykseen liittyvään soveltamiskäytäntöön. Yhteenvedossa tehdään johtopäätökset tutkielmassa käsitellyistä lainmuutoksista ja oikeuskäytännön luomista ratkaisusäännöistä. Ulkomaalaislakiin vuonna 2016 tehtyjen muutosten johdosta kansainvälistä suojelua saaneen henkilön mahdollisuus perheenyhdistämiseen tulee vaikeutumaan. Tutkimuksen perusteella on selvää, että toimeentuloedellytyksen soveltaminen tarkoittaa käytännössä perheenyhdistämisen estymistä suuressa osassa tapauksia, joissa kyse on kansainvälistä suojelua saaneen perheenjäsenestä. Toimeentuloedellytyksen soveltaminen vaatii kaavamaisen lainsoveltamisen sijaan tapauskohtaista kokonaisharkintaa, jonka tuloksena päätös voi toki olla hakijan kannalta kielteinenkin. Olennaista on kuitenkin, että ratkaisu on aineellisesti oikea muodollisen oikeellisuuden lisäksi