Yhdessä, yksin

Opinnäytteeni käsittelee masennusta ja omaa kokemustani siitä. Masennusta, tai sen kokemusta, on vaikeaa kuvailla muuten kuin metaforilla ja symboliikalla. Oirelistat ja objektiiviset havainnot siitä, miten se näyttäytyy ulospäin, eivät välttämättä anna todellista kuvaa siitä, millaista masentuneena eläminen on. Tämän takia opinnäytteeni kirjallinen muoto on paikoitellen proosallinen tai lyyrinen. Vastapainona, tekstini on myös tutkimuksiin perustuen kylmän analyyttistä. Se helpottanut minua ymmärtämään masennusta sairautena. Olen käyttänyt lähteinä omia päiväkirjamerkintöjä vuosien varrelta, suoraan liittyen opiskeluun sekä käynnissä olevaan terapiaprosessiini. Inspiraation lähteenä olen lukenut Andrew Solomonin teosta Keskipäivän demoni: Masennuksen atlas, joka nimensä mukaisesti on kattava perusteos masennuksesta yhteiskunnallisena ja lääketieteellisenä ilmiönä, mutta myös kokemuksellisena sairautena. Lisäksi olen lukenut useita tilastoja, yrittäen selvittää, kuinka yleistä masentuneisuus on opiskelijoiden keskuudessa. Nämä lähteet ovat kuitenkin jääneet lähinnä kaiuksi teoksen pohjalle ja valtaosa tekstistä on omaa pohdintaani aiheesta. En juurikaan käsittele suoraan näyttelijäntyötä. Päädyin tähän ratkaisuun, koska koin polttavampaa tarvetta jäsentää omaa historiaani masennuksen suhteen ja miten se on opiskeluissani. Pohjimmainen havaintoni näyttelemisestä on, että kannan väistämättä lavalla mukanani kaikkea sitä, mitä olen ihmisenä. Toisin sanoen: Minun oli hyväksyttävä, että en pääse pakoon masennustani lavallakaan vaan se pikemminkin korostuu siellä, ja jotta voisin olla parempi näyttelijä, minun tulee ensisijaisesti kehittyä ihmisenä. Opinnäytteeni käsittelee myös paljon ryhmää, ryhmäytymistä ja sen minulle asettamia haasteita. Käyn läpi oman vuosikurssini ryhmäytymisprosessia ja niitä haasteita ja ahdistuksia, joita koin sen aikana. Lopuksi käsittelen myös sitä, kuinka luopumisen kautta olen jälleen löytänyt kiinnostuksen näyttelemiseen ja miten opiskeluympäristön ulkopuolelta löytyneet yhteisöt ovat auttaneet tässä prosessissa. Masennuksessa ei lopulta ole mitään ihmeellistä. Se on täysin luonnollinen reaktio suuriin elämänmuutoksiin ja iso osa ihmisistä kokee masennusta jossain elämän vaiheessa. Joillain kuitenkin luonnollinen alakuloisuus jää päälle, ottaa vallan elämästä ja muuttuu arkea hallitsevaksi mielentilaksi. Masennus diagnosoituna sairautena on kohtuutonta reagointia kohtuullisiin tilanteisiin. Se on kyvyttömyyttä erottaa tunteita ja ajatuksia erillisiksi prosesseiksi. Se on kyvyttömyyttä rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sen lisäksi, että pyrin opinnäytteessä jäsentämään itselleni omaa masennustani, tavoitteenani on myös avata masennukseen liittyviä uskomuksia ja ennakkoluuloja. Masennus kantaa edelleen sairautena monia stigmoja, joita toivon opinnäytteen purkavan. Kyseessä ei ole mitenkään ihmeellinen tai mystinen tila. Kokemukseni mukaan se on täysin jäsennettävissä ja syy-seuraus –suhteiksi purettavissa oleva tapa hahmottaa maailmaa ja yksilön omaa suhdetta siihen ja sitä kautta siitä on myös mahdollista vapautu