Parvekkeet ja säilyttävä korjausrakentaminen Jyväskylän keskusta-alueen asuinkerrostaloissa

Suomalaisten asuinkerrostalojen huoneistokohtaiset parvekkeet alkoivat yleistyä 1930-luvulla, kun arkkitehdit pyrkivät ratkaisuillaan hygieenisiin, valoisiin ja käytännöllisiin kerrostaloasuntoihin. 1940-luvulla sodat, taloudellinen tilanne ja pula rakennusmateriaaleista aiheuttivat tauon parvekkeiden rakentamisessa. Kuitenkin parvekkeet olivat olennainen osa kaupunkikuvaa ja lähes jokaista rakennettavaa kerrostaloasuntoa 1950-luvulle tultaessa. 1960-luvulla parvekerakentaminen jatkui ja yleistyi yhä edelleen, mutta niiden muoto, koko ja käyttötavat muuttuivat radikaalisti elementtirakentamiseen siirtymisen myötä. Tämä tapaustutkimusluonteinen maisterintutkielma tarkastelee 1940–1960-lukujen aikana valmistuneiden asuinkerrostalojen parvekkeita sekä niiden korjaustapoja, jotka on jaoteltu kolmeen ryhmään; säilyttävä korjausrakentaminen, verhouskorjaus ja kokonaan tai osittain uusiminen. Lisäksi tarkastelun kohteena on alkuperäisinä säilyneitä parvekkeita, joita vertaillaan eriasteisia muutoksia kokeneisiin kohteisiin. Korjaustapojen lisäksi aihetta lähestytään arkkitehtilähtöisestä näkökulmasta. Jyväskylän ensimmäinen kaupunginarkkitehti Matti Hämäläinen on suunnitellut Jyväskylän alueelle 56 rakennusta, joista 26 sijoittuu ruutukaava-alueelle. Lähemmän tarkastelun kohteeksi valikoitui aluerajauksen perusteella 32 Hämäläisen suunnittelemaa asuinkerrostaloa, joiden joukosta valikoitui yhä edelleen harkinnanvaraisesti kuusi tutkielmassa tarkemmin esiteltävää tapaustutkimuskohdetta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten eri korjaustapa- ja materiaalivalinnat vaikuttavat rakennuksen arkkitehtuuriin ja rakennustaiteellisiin arvoihin. Modernin rakennuskannan kunnostamista ohjeistavia alueellisia korjaustapaohjeita on julkaistu eri puolilla Suomea. Tämä tutkielma pyrkii lisäksi pohtimaan, onko Jyväskylän alueelle tarvetta laatia oma paikallinen modernin rakennuskannan kunnostamista ohjeistava korjaustapaohje