Välitöntä toimintaa vaativat direktiivit teatteriharjoituksissa

Tutkielmassa tarkastelen teatteriharjoitusten ohjaajien ohjailevia lausumia eli direktiivejä. Käsittelen vain sellaisia lausumia, joiden vaatima toiminta on suoritettava heti, eikä sitä ole mahdollista siirtää myöhemmäksi. Tällaisia direktiivejä esiintyy aineistossa yhteensä 255. Selvitän keskustelunanalyyttisin keinoin, millaisia asioita teatteriharjoituksissa vaaditaan välittömästi tehtäväksi ja miten välitöntä toimintaa vaativat direktiivit erilaisissa tilanteissa muotoillaan. Tutkimusaineisto on peräisin Taide työnä ja työvälineenä -hankkeesta, joka tutkii ja kehittää nuorille suunnattua Kesätyöprojektia, jonka aikana nuoret valmistavat ohjaajien johdolla esityksen Kiasma-teatterin Urbaanin taiteen festivaaleille. Tutkimusaineistoksi olen valinnut yhteensä noin 2,5 tuntia videoitua aineistoa eräältä kesältä, jolloin harjoituksiin osallistui kahdeksan nuorta ja kaksi ohjaajaa. Aineisto koostuu kahdeksasta jaksosta, joissa on käynnissä jokin toiminnallinen harjoitus (esim. alkulämmittely, improvisointi tai kohtauksen harjoittelu). En jaottele direktiivejä toimintatyyppien (esim. pyyntö) tai kieliopillisen muodon (esim. imperatiivi) perusteella, vaan lähden liikkeelle niiden tehtävistä. Tutkielmassa osoitan, että välitöntä toimintaa vaativilla direktiiveillä voidaan karkeasti jaotellen tehdä kolmea asiaa: niillä voidaan aloittaa, ohjata jo käynnissä olevaa tai lopettaa jokin toiminta. Keskeinen havainto on, että toiminnan aloittaminen tai lopettaminen ei ole sidottu jakson absoluuttiseen alkuun tai loppuun, vaan myös jaksojen keskellä tapahtuu erilaisia aloituksia ja lopetuksia. Muotoilultaan aineiston direktiivit ovat pääsääntöisesti finiittiverbittömiä lausumia, deklaratiivi- tai imperatiivilauseita. Imperatiivilauseet olen jakanut 2. persoonan ja monikon 1. persoonan imperatiiveihin, joista jälkimmäinen on muotoiltu passiivin preesensin avulla (tehdään piiri). Monikon 1. persoonan imperatiivilauseilla luodaan harjoituksiin yhteistyötunnelmaa ja niitä esiintyy erityisesti tilanteissa, joissa korostetaan yhteistä tekemistä tai aloitetaan uusi toimnta. 2. persoonan imperatiiveja puolestaan esiintyy useimmiten tilanteissa, joissa on jo meneillään jokin yhteinen toiminta, jolloin ei ole enää erikseen tarpeen korosta yhdessä tekemistä. Deklaratiivilauseet ovat muotoilultaan hyvin vaihtelevia, mutta modaaliverbin sisältävillä nollapersoonaisilla väitelauseilla on aineistossani erityistehtävä: niillä annetaan toiminnalle jokin vaihtoehtoinen suoritustapa. Finiittiverbittömillä direktiiveillä puolestaan ohjataan pääasiassa käynnissä olevaa liikettä tai liikkumista. Niitä käytetään kuitenkin myös käynnissä olevan toiminnan lopettamiseen (stop, kiitos) ja työrauhavuoroina, joiden tarkoitus on lopettaa melu (hei). Kiinnitän huomiota myös direktiivien kehollisuuteen, sillä useimmiten ne rakentuvat puheen lisäksi myös kehollisten resurssien varaan. Ohjaajat hyödyntävät direktiiveissään mm. osoittavia eleitä ja nyökkäyksiä. Lisäksi on mahdollista, että ohjaajat eivät käytä lainkaan puhetta antaessaan toimintaohjeita. Tämä on tyypillistä erityisesti kohtauksen harjoittelutilanteissa