Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan : Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittyminen jatkosodan päättymisestä 1960-luvulle

From the Threat of a Large-scale Landing to Repelling a Strategic Strike The Development of Finland s Naval Defence from the Continuation War to the 1960 s This research explains how Finland s ability to repel landing operations developed from the end of the Continuation War to 1966 when the Defence Forces adopted the territorial defence doctrine. The development of this ability is examined on the basis of war experiences, threat estimates, operational plans, procurement plans and the changes that took place in Finnish naval and coastal warfare tactics. The research method is the traditional method in history research: the research problem has been solved qualitatively by analyzing and comparing the chosen sources. The sources are mostly primary sources, the most important being the Defence Forces Archives stored in the National Archives and articles in military publications. The development of the Finnish Navy s ability to repel landing operations happened in three stages during 1944 - 1966. The end of the 1940 s was a time of uncertainty and unestablished planning principles. The early 1950 s was a period of adjustment. Long-term development began in the mid 1950 s. The work was done by General Staff Officers or naval and coastal artillery officers who had worked in command positions. They wrote memorandums, articles and research which later developed into development programs, field manuals and operational plans. The principles of how to develop the ability to repel landing operations began to take form at the beginning of the 1950 s as the decision to adopt a new peacetime organization had been made. The decision to merge the coastal forces with the Army temporarily interrupted the development of coastal warfare tactics and organizations. Also, a strong naval defence was no longer considered necessary since an attack by western countries - the prevailing threat scenario since the end of the 1940 s - had become a theoretical possibility by the beginning of the 1950 s. Long-term work to develop the ability to repel landing operations began in the middle of the 1950 s. It was mostly based on up-to-date operational plans as well as the development of operational art and tactics. Materiel procurement was considered secondary since it did not enable defensive warfare against a numerically superior enemy. In addition, the quite modest procurement budget of the Defence Forces forced to focus the effort on operational art. Despite the poor starting point, by the mid 1960 s the Defence Forces was able to conduct coordinated repelling operations. All the services were capable of joint action both in the planning and practical phase of operations.Meripuolustus varautui kylmän sodan aikana suurvaltojen maihinnousujen torjuntaan Helsingin yliopistossa 17.2.2017 tarkastettava Juuso Säämäsen väitöskirja Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittyminen jatkosodasta 1960-luvulle käsittelee maa-, meri- ja ilmavoimien sekä rajavartiolaitoksen valmistautumista mereltä suuntautuvien hyökkäysten torjuntaan kylmän sodan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Maihinnousuntorjuntakyvyn kehittäminen aloitettiin jatkosodan jälkeen lähes alkutekijöistä, koska toisen maailmansodan sotakokemukset, Euroopan sotilaspoliittinen tilanne ja Pariisin rauhansopimuksessa Suomelle asetetut sotilaalliset rajoitukset olivat muuttaneet merkittävästi meripuolustuksen toimintamahdollisuuksia. Meripuolustuksen päätehtäväksi toisen maailmansodan jälkeen tullut maihinnousuntorjunta otettiin huomioon puolustus- ja materiaalihankintasuunnitelmissa sekä taktiikan kehittämisessä. Päävastuu maihinnousuntorjunnan kehittämisestä oli yleisesikuntaupseerikoulutuksen saaneilla sekä päällikkötehtävissä toimineilla meri- ja rannikkotykistöupseereilla. Maihinnousuntorjuntakykyä kehitettiin ensisijaisesti operaatiotaidon ja taktiikan keinoin, koska vähäiset puolustusmäärärahat eivät mahdollistaneet merkittäviä materiaalihankintoja ennen 1950-luvun loppua. Neuvostoliiton kanssa vuodesta 1959 alkaen tehdyt puolustusmateriaalikaupat nostivat meripuolustuksen kykyä hyökkäysten torjuntaan, koska sodanajan joukkojen varustuksen modernisointi oli osoittautunut mahdottomaksi pelkästään kotimaasta tai Länsi-Eurooppasta tehdyin hankinnoin. Idästä hankittuja aseita valmistauduttiin käyttämään valmistajaansa vastaan, sillä Neuvostoliiton toimiin oli suhtauduttu upseeriston keskuudessa erittäin varauksellisesti 1940-luvun lopulta lähtien. Puolustussuunnitelmissa Neuvostoliiton uhkaa ei juuri käsitelty, koska YYA-kumppanin leimaaminen potentiaaliseksi viholliseksi oli ulkopoliittisten syiden vuoksi mahdotonta. Meripuolustukselle kehittyi heikosta lähtökohtatilanteesta huolimatta 1960-luvun puoliväliin mennessä edellytykset koordinoitujen torjuntataisteluiden käymiseen. Puolustusvoimien parantunut kyky hyökkäysten torjuntaan pantiin 1960-luvun alussa merkille myös Ruotsissa. Maiden yleisesikuntien päälliköt keskustelivat 1960-luvun alussa muun muassa Suomen kriisiajan materiaalihankinnoista ja Neuvostoliiton asevoimista. Ruotsalaisten tavoitteena oli todennäköisesti oman puolustuksensa vahvistaminen, kun taas Suomen puolustusvoimille länsisuhteet merkitsivät oman toimintavapauden lisääntymistä. Ne tarjosivat kriisitilanteessa mahdollisuuden YYA-konsultaatioiden välttämiseen