THE PROBLEM OF THE MODERN AND TRADITION: Early Soviet Musical Culture and the Musicological Theory of Boris Asafiev (1884 - 1949)

The critic, composer, and musicologist Boris Asafiev (1884 - 1949) played a central role in the development of Soviet conceptions of music. Next to his critical analyses on Russian nineteenth century musical tradition, Asafiev became the literary voice of his generation of musicians, such as Prokofiev and Stravinsky. Elected to the Soviet Academy of Sciences in 1943 in and as the head of the Soviet Composers Union in 1947, Asafiev s literary works of the 1940s came to be considered influential Stalin era classics. However, these writings built upon his modernist theory of music, which he developed over the course of the 1920s. Asafiev s theoretical output has still an influential position in the contemporary Russian musical thought. This is the first English language analytical monograph to examine Asafiev s literary output (1916 - 1930) and the development of his theory of Intonation (1947). His works are explored against the backdrop of Russian cultural history, and within the European intellectual historical context. The author demonstrates how Asafiev became an established Soviet cultural theoretician of music, a celebrated but also a persecuted Soviet musicologist. More broadly, the book The Problem of the Modern and Tradition explores how the Russian Silver Age philosophical interpretation of music was transferred to the Soviet era and what kind of new ideas and practices were generated through this process. The thesis characterizes the methodology of early Soviet cultural nationalism from an individualized perspective of the Russian cultural revolution and revolutionary culture of the 1920s. The author addresses the previously contested question of Asafiev s relationship with Soviet politics by tracing a many-sided cultural process in his output, something that can be branded in retrospect as a Sovietization process of Silver Age aesthetics. She argues that in Asafiev s writings this process appears not as a mere political process but a complex interplay of aesthetics, politics, scientific postulates, and cultural mission. Participating in the early Soviet modernization project of Russian culture, Asafiev modernizes the Russian music tradition by bringing it under the critical lens of modern European scientific theories. Meanwhile his theoretical development appears also as a linguistic process. He rewrites his ideas in different forms in order to present them in varying contexts. This was done not only to mask his philosophical views before the political authorities, but it was also part of his theoretical search for founding a new cultural theory of music that would answer the most urgent social challenges of the new Soviet society.Kriitikko, säveltäjä ja musiikkitieteilijä Boris Asafjev (1884 - 1949) kehitti merkittävästi neuvostoliittolaista musiikkikulttuuria. Venäläistä 1800-luvun musiikkitraditiota kriittisesti analysoivan tuotantonsa ohella Asafjev toimi oman sukupolvensa säveltäjien, kuten Prokofjevin ja Stravinskin, kirjallisena äänenä. Asafjev valittiin Neuvostoliiton tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1943 ja säveltäjäliiton puheenjohtajaksi 1947. Hänen 1940-luvun kirjallinen tuotantonsa asettui vaikutusvaltaiseen roolin Stalinin aikana. Ajan kirjoitukset perustuivat kuitenkin pitkälti Asafjevin modernistiseen musiikinteoriaan, jonka hän kehitti jo 1920-luvulla. Väitöskirja on ensimmäinen englanninkielinen monografia Asafjevin kirjallisesta tuotannosta (1916 - 1930) ja hänen intonaatioteoriastaan (1947), joita analysoidaan venäläisen kulttuurihistorian ja eurooppalaisen aatehistorian kontekstissa. Kirjoittaja osoittaa, miten Asafjevista tuli merkittävä musiikin kulttuuriteoreetikko ja juhlittu, mutta myös vainottu musiikkitieteilijä. Analyysi Modernin ja tradition ongelmasta tarkastelee, miten venäläisen hopeakauden musiikin filosofinen tulkinta siirtyi neuvostoajalle ja minkälaisia uusia ideoita ja käytäntöjä prosessi synnytti. Väitöskirjassa kuvaillaan varhaisen neuvostoliittolaisen kulttuurinationalismin metodologiaa yksilöidystä venäläisen 1920-luvun kulttuurivallankumouksen ja vallankumouksen kulttuurin näkökulmasta. Kirjoittaja lähestyy neuvostopolitiikan ja Asafjevin kiisteltyä suhdetta jäljittämällä hänen tuotannossaan monitasoista kulttuuriprosessia, jota kirjoittaja kutsuu hopeakauden estetiikan neuvostoliittolaistumisprosessiksi. Hän esittää, että sitä ei tulisi nähdä pelkkänä poliittisena prosessina, vaan esteettisten, poliittisten ja tieteellisten postulaattien sekä kulttuurisen mission yhteispelinä. Asafiev osallistui venäläisen kulttuurin modernisaatioprojektiin varhaisella neuvostoajalla. Hän modernisoi venäläistä musiikkitraditiota asettamalla sen modernien eurooppalaisten tieteellisten teorioiden kriittisen tarkastelun kohteeksi. Samalla Asafjevin teoriakehitys näyttäytyy lingvistisenä prosessina. Hän kirjoittaa ideansa yhä uudelleen ja uudelleen eri muotoihin, alati vaihtuviin poliittisiin ja kulttuurisiin konteksteihin sopiviksi. Tämä ei kuvasta ainoastaan Asafjevin tapaa naamioida joitakin kiellettyjä filosofisia ajatuksia haastavissa poliittisissa olosuhteissa, vaan myös hänen teoreettista etsintäänsä; pyrkimystä löytää uusi musiikin kulttuuriteoria, joka kykenisi vastaamaan uuden Neuvostoyhteisön sosiaalisiin haasteisiin. Asafjevin teoria on edelleen merkittävässä asemassa Venäjän nykymusiikkitieteessä