Astmapiippu lapselle vai rajat auki terveysturisteille? : Määrittelykamppailut paperittomien terveydenhuollosta eduskunnan keskusteluissa

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkimuskohteena on eduskunnan keskustelu lakialoitteesta laajentaa niin kutsuttujen paperittomien siirtolaisten oikeutta terveydenhuoltoon. Lakialoitetta käsiteltiin eduskunnan täysistunnoissa vuoden 2015 alkupuolella. Aloitteen tarkoitus oli parantaa eräiden EU:n ulkopuolelta tulleiden ulkomaalaisten perusoikeuksien toteutumista Suomessa. Oikeus terveyteen kuuluu perusoikeuksiin, jotka taataan kaikille muun muassa Suomen perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa. Aloite herätti kiivasta keskustelua eduskunnassa ja käsittely päätyi lakiesityksen raukeamiseen yhden kansanedustajan teknisen sääntökikkailun tuloksena. Keskustelun kiivaus herättää kysymyksen, miksi pienen ryhmän ihmisoikeudet vaikuttavat saavan niin suuren symbolisen merkityksen, tai miten ihmisoikeuksien toteuttamisesta ylipäänsä voidaan kiistellä. Tämä ihmetys johti esittämään kysymyksiä paperittomien representoinnista keskustelussa ja erilaisista strategioista puolustaa ja vastustaa heidän oikeuksiaan. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on, että paperittomien kategorian rakentuminen diskursseissa on merkityksellinen prosessi, jonka seurauksena syntyvä yleinen käsitys tästä ryhmästä konkreettisesti muokkaa ryhmän asemaa yhteiskunnassa. Maahanmuuttajaryhmien ulossulkeminen julkisessa keskustelussa tapahtuu vetämällä rajaa 'meidän' ja 'toisten' välillä sekä tuottamalla pelkoja esittämällä 'toiset' 'meidän' hyvinvointiamme uhkaavina. Seurauksena saattaa olla ryhmän sulkeminen täysin yhteisön ulkopuolelle, minkä seurauksena ryhmän ihmisoikeudet on mahdollista kiistää. Toisaalta ulossulkemisen lisäksi kielen avulla on myös mahdollista rakentaa kuvaa moraalisesti tasavertaisista yhteisön jäsenistä. Hyvinvointipalvelujen osalta tarkastellaan keskustelua diskursiivisesti rakennetusta ansaitsevuudesta eli arvioista ryhmän moraalisesta oikeudesta saada jotakin hyvinvointietuuksia, kuten terveyspalveluita. Tutkielmassa tarkastellaan siis paperittomuuteen liitettäviä merkityksiä ja niiden kautta tehtävää paperittomien 'toiseuden' ja ansaitsevuuden tuottamista. Tutkeilman tutkimuskysymys on: Millä tavoin eduskunnan keskustelussa ilmenevissä diskursseissa paperittomien terveydenhuollosta pyritään määrittelemään paperittomuutta sekä yhtäältä vetämään rajaa palveluja ansaitsevien ja ansaitsemattomien välille ja toisaalta puolustamaan paperittomien oikeutta terveyspalveluihin? Tutkielmassa analysoidaan eduskunnan käymää keskustelua diskurssianalyysin avulla. Lähtökohtana on näkemys kielestä seurauksia tuottavana. Lisäksi kansanedustajien kielenkäytön analyysi nähdään erityisen merkittävänä heidän valta-asemansa perusteella. Poliitikkojen kielenkäyttö nähdään politiikan tekona ja ideologisena vallankäyttönä, jonka seurauksina voidaan esimerkiksi tuottaa identiteettejä eri ihmisryhmille sekä ohjailla yleisiä käsityksiä asioista ja ryhmistä. Keskeisenä tuloksena on ensinnäkin keskustelun selkeä jakautuneisuus. Kansanedustajat jakautuvat kahteen positioon sen mukaan, vastustavatko vai puolustavatko he lakiesitystä. Edelleen positioiden sisältä tunnistetaan erillisiä diskursseja, joita edustajat hyödyntävät argumentaatiossaan. Lakiesityksen puolustajien puheenvuoroista voidaan tunnistaa diskurssit, jotka ottavat lähtökohdakseen inhimillisyyden, oikeusvaltion periaatteet sekä taloudellis-rationaalisen järkeilyn. Vastustajien käyttämiä diskursseja taas ovat taloudellis-rationaalinen diskurssi ja maahanmuuttokontrollin sekä hyvinvointinationalismin diskurssit. Diskurssit eroavat toisistaan huomattavasti niin argumentaation lähtökohtien osalta kuin siinä, millaisen kuvan paperittomista ne pyrkivät tuottamaan. Keskustelussa on tunnistettavissa myös aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa todettu kahtiajako, jossa lakiesityksen puolustajat esittävät paperittomat pääosin 'uhreina' ja vastustajat puolestaan 'uhkana'. Uhkana esittäminen toimii keinona synnyttää moraalista paniikkia ja pelkoa lakiesityksen kuvitteellisista rajuista seurauksista, kuten lisääntyneestä maahanmuutosta ja terveydenhuollon kustannusten hallitsemattomasta kasvusta. Aiemmassa tutkimuksessa on toisaalta todettu, että uhrina esittäminen on myös toiseuttavaa ja että uhrin asemaan asetetun ihmisoikeuksien puolustaminen on haastavaa. Oleskeluoikeuden puuttuminen näyttää tutkielman analyysin perusteella poliittisesti melko legitiimiltä syyltä kieltää ihmisen perusoikeudet. Toisaalta keskustelua vaikuttaa jakavan myös kaksi erilaista käsitystä hyvinvointivaltiosta, partikularistinen nimenomaan suomalaisten oikeudet ensisijaisiksi näkevä, ja universalistinen, yhtäläisten ihmisoikeuksien periaatteista lähtevä käsitys. Lopuksi todetaan, että tutkielman teemat herättävät laajempia teoreettisia kysymyksiä kansallisvaltioiden rajojen ja hyvinvointivaltion inklusiivisuuden merkityksistä globaalissa maailmassa. Aiheena paperittomuus on Suomessa hyvin vähän tutkittu. Poliittisen kehityksen suunnan huomioiden on todennäköistä, että paperittomuus Suomessa lisääntyy, jolloin kasvaa myös tarve ymmärtää paperittomuutta ja toisaalta siihen liittyviä yleisiä käsityksiä ja niiden rakentumista