Sijaluettelot suomen kielen ensimmäisissä kieliopeissa

The article deals with the formulation of the inventory of cases in the earliest Finnish grammars. Finnish language as a Finno-Ugric one differs typologically from Indo-European languages among others in regard of case system – there are 14–15 different case markers to be distinguished. In the first Finnish grammars however their authors [Petraeus 1649, Martinius 1689] followed the Latin pattern of six cases by choosing semantically or syntactically coherent cases. Therefore for example the ending of partitive was assigned to two different cases (nominative, accusative), non existing vocative was identical with nominative, and on the other hand ablative had four different endings. The first grammars didn’t also make a difference between word stem and ending. In the third Finnish grammar [Vhael 1733] the inventory of cases is already much larger and it consists of 14 cases. The first ones still reflect Latin cases but from the nowadays perspective only comitative is missing. Vhael didn’t however perceive a system of locative cases. Von Becker [1824] also distinguishes 14 cases but is atready able to divide them on the basis of their locative meaning into dativus, locativus, ablativus on the one hand and exterior, interior, formalis on the other. The inventory of Finnish cases similar to the one used today can be seen in Renvall’s grammar [1840] although there are still slight differences in the names of the cases.Artikkeli käsittelee sijaluettelon muodostamista suomen kielen varhaisimmissa kieliopeissa 1840-lukuun asti. Ensimmäiset suomen kieliopit olivat Eskil Petraeuksen “Langue Finnicae brevis institution” [1649] ja Matthias Martiniuksen “Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare” [1689]. Kieliopin säännöt merkitsivät Petraukselle ja Martiniukselle samaa kuin latinan kieliopin säännöt. 1600-luvun käsitysten mukaan latinan kieli ja latinan kielioppi ilmensivät logiikan yleisiä lainalaisuuksia. Sekä Petraeus, että Martinius luettelivat latinan kuusi sijaa esityksissään: nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi, vokatiivi ja ablatiivi. Petraeus muodosti suomen sijamuotojärjestelmän valikoimalla latinan sijoille sopivat suomalaiset merkitysvastineet. Sen takia esimerkiksi ablatiivilla oli useita loppuja: lda, ldä, sta, stä, sa, sä, lla, llä. Akkusatiivi määräytyi latinan syntaktisen funktion perusteella, eli akkusatiiveja olivat ne, joiden käännösvastineeksi sopi latinan akkusatiivi. Petrauksen paradigmasta puuttuivat seuraavat nykysijat: essiivi, translatiivi, illatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi, vaikka niiden muodot esiintyivät kieliopissa. Martiniuksen sijamuotojärjestelmän kuvaus mukaili, muttei kopioinut kaavamaisesti, Petrauksen esitelmää. Hän esimerkiksi tajusi sijapäätteen ja preposition tehtävien vastavuuden kielen merkitysjärjestelmässä. Kolmas suomen kielioppi, Barthold Vhaelin “Grammatica Fennica”, ilmestyi 1733. Sekin oli latinankielinen, mutta siinä erotettiin jo 14 sijaa. Ensimmäiset kuusi vastasivat kuitenkin vielä latinan sijaluetteloa. Reinhold von Becker [1824] oli ensimmäinen, joka huomasi vastavuuden yleis-, sisäja ulkopaikallissijojen välillä. Gustav Renvallin kirjoittamassa “Finsk Spraklära” -kieliopissa [1840] sijaluettelo vastaa jo nykysuomen sijamuotojärjestelmää, vaikka jotkut termit ovat vielä hiukan erilaisia