Arkitekturen som brukskonst:<em>Husens språk</em> revisited

Sammanfattning I min avhandling Husens språk (1989) framförde jag en hypotes om arkitekturens språkliga karaktär: eftersom den är språk, kan arkitekturen bli en central ingrediens i vars och ens mänsklighet på samma sätt som modersmålet. Jag konstaterade också, att den nutida arkitekturen till största delen för de flesta människor är som ett främmande språk. Genom åren har jag gått vidare med avhandlingens teman, bl.a. i mina böcker Talojen kieli (1998) och Sinisilmäisyyden aika (2003) samt den tillsammans med Raine Mäntysalo skrivna Kaavoitus – suunnittelua? (2001). De teoretiska förutsättningarna för en arkitektur som fungerar likt modersmålet har klarnat. Utgångspunkten är, att människan liksom alla djur har ett speciellt miljöförhållande, men olikt de andra djuren är detta förhållande språkligt. Arkitekturens språk är beteendet hos den som brukar miljön representerat i föremålslig form. Men för det mesta är vi inte medvetna om att vi har sådana representationer. Vi brukar arkitekturen 'med kroppen', omedvetet. Bara när någon 'störning' ruskar om oss i våra rutiner återkallas representationerna i medvetandet. Dessa sällsynta tillfällen får i allmänhet avgöra, vad som menas med arkitektur. Men för brukaren är den medvetna upplevelsen av mindre vikt. Det väsentliga i arkitekturen är det kontinuerliga, omedvetna, rutinmässiga, kroppsliga brukandet som hör intimt ihop med vardagslivet – arkitektur är brukskonst. Där de andra konstarterna existerar på sina egna villkor och har en helt frivillig publik, hör brukskonsten oskiljaktligen den mänskliga livet till och existerar i första hand på sina brukares villkor. Det mesta av vår tids arkitektur däremot gör anspråk på att existera på egna villkor, men kommer därigenom i verkligheten att underordna sig byggnadsproduktionen och i sista hand penningen. Arkitekturen förstådd som brukskonst har tvärtom som sin förutsättning, att byggandets processer underställs brukarnas trivsel. Om arkitekten önskar en arkitektur av det sistnämnda slaget behöver hon ett språk, som hon kan dela med brukaren: det mänskliga miljöförhållandets språk. Om miljön är skriven på detta språk, kan brukarens kropp läsa den på ett sätt som motsvarar människoartens miljöbeteende – brukaren trivs. Underkunnig i detta språk finner arkitekten sin bestämmelse i att vara expert på ett miljöbeteende som är arttypiskt för människan. Man måste då anta, att människan som alla andra levande varelser har en inneboende benägenhet att reagera positivt på miljöbruk som befordrar artens fortsatta existens. Denna benägenhet kunde kallas sunda miljövanor. På grundval av sin yrkesskicklighet kan arkitekten passa in sin planering i en mönstring av den fysiska miljön som vuxit fram i människosläktets gryning, och håller så de sunda vanorna vid liv. På vad grundar sig denna arkitektens skicklighet? Enligt den föreställning jag förfäktade redan i Husens språk är arkitekturens konst till sitt väsen förmåga att åstadkomma representationer av ett mänskligt beteende som grundar sig i det för alla människor gemensamma miljöförhållandet. Alla goda arkitekter har denna för människoartens fortbestånd livsviktiga förmåga, även om den ofta hamnar i skymundan, eftersom enligt den rådande arkitekturuppfattningen trivseln inte är det primära i arkitekturskapandet.Tiivistelmä Väitöskirjassani Husens språk (1989) esitin hypoteesin arkkitehtuurin kielellisyydestä: koska arkkitehtuuri on kieltä, se voisi olla keskeinen osa jokaisen ihmisyyttä, äidinkielen tavoin. Totesin myös, että enin osa nykyarkkitehtuurista on useimmille ihmisille ikään kuin vierasta kieltä. Olen vuosien mittaan jatkanut väitöskirjan teemojen kehittelyä (mm. kirjoissani Talojen kieli, 1998, ja Sinisilmäisyyden aika, 2003, sekä yhdessä Raine Mäntysalon kanssa tehdyssä kirjassa Kaavoitus – suunnittelua?, 2001). äidinkielen tavoin toimivan arkkitehtuurin teoreettiset edellytykset ovat selventyneet. Lähtökohtana on, että ihmisellä kaikkien eläinten tavoin on erityinen ympäristösuhde, mutta toisin kuin muilla eläimillä tämä suhde on kielellinen. Arkkitehtuurin kieli on ympäristön käyttäjän käyttäytymistä representoituneena esineiksi. Mutta yleensä emme tiedosta, että meillä on tällaisia representaatioita. Arkkitehtuurin käyttö on ruumiillista. Vain silloin kun jokin 'häiriö' ravistaa meidät irti rutiineistamme representaatiot palautuvat tietoisuuteemme. Nämä harvinaiset hetket saavat yleensä määritellä, mitä arkkitehtuurilla tarkoitetaan. Arkkitehtuurin tietoinen kokeminen ei kuitenkaan ole tärkeää sen käyttäjälle. Olennaisinta on jatkuva, tiedostamaton, rutiininomainen, ruumiillinen, jokapäiväiseen elämään liittyvä käyttö – arkkitehtuuri on käyttötaidetta. Kun muut taiteet ovat omaehtoisia ja niihin hakeudutaan vapaaehtoisesti, käyttötaide kuuluu erottamattomana osana inhimilliseen elämään ja on olemassa ensisijaisesti käyttäjiensä ehdoilla. Suurin osa aikamme arkkitehtuurista sen sijaan pyrkii omaehtoisuuteen. Todellisuudessa se joutuu silloin alistumaan rakennustuotannon ja viime kädessä rahan ehtoihin. Arkkitehtuurin ymmärtäminen käyttötaiteeksi edellyttää päin vastoin, että rakentamisen prosessit alistetaan käyttäjien viihtymiselle. Arkkitehti joka haluaa viimeksimainitun laatuista arkkitehtuuria tarvitsee kielen, joka on hänelle ja käyttäjälle yhteinen: ihmislajille ominaisen ympäristösuhteen kielen. Jos ympäristö on kirjoitettu tällä kielellä, käyttäjän ruumis lukee sitä tavalla, joka vastaa ihmislajille tyypillistä ympäristökäyttäytymistä – käyttäjä viihtyy. Tämän kielen taitajana arkkitehti määrittyy ihmisen lajityypillisen ympäristökäyttäytymisen asiantuntijaksi. Tällöin oletetaan, että ihmisessä muiden elävien olentojen tavoin on aikojen alusta sisäänrakennettuna valmius reagoida myönteisesti sellaisiin ympäristön käyttöihin, jotka edistävät lajin säilymistä. Tätä taipumusta voidaan sanoa terveiksi ympäristötavoiksi. Ammattitaitonsa perusteella arkkitehti sovittaa suunnittelunsa niihin fyysisen ympäristön kuvioihin, jotka ovat kehittyneet ihmiskunnan alkuhämärissä. Näin hän edistää terveitä tapoja. Mihin tämä arkkitehdin taito perustuu? Oletuksena esitin jo väitöskirjassani, että arkkitehtuurin taide on olemukseltaan kykyä aikaansaada kaikille ihmisille yhteiseen ympäristösuhteeseen pohjautuvan inhimillisen käyttäytymisen mukaisia representaatioita. Kaikilla hyvillä arkkitehdeilla on tämä ihmislajin säilymiselle elintärkeä kyky, joskin se kovin usein jää piiloon, koska vallitsevan arkkitehtuurikäsityksen mukaan viihtyminen ei ole arkkitehtuurin luomisessa ensisijaista.Abstract In my dissertation Husens språk (1989) I presented a hypothesis about the linguistic nature of architecture: since it is a language architecture can appear as a constituent element of the humanity of everybody in the same way as the mother tongue. I also pointed out that architecture for the most part to most people is like a foreign language. Through the years I have now and again returned to the themes of the dissertation (see my books Talojen kieli, 1998, and Sinisilmäisyyden aika, 2003, and, with Raine Mäntysalo, Kaavoitus – suunnittelua?, 2001). The theoretical requirements for an architecture with the characteristics of a native language have become clearer. My point of departure is the claim that the human being, like other animals, has a particular relation to its environment, but, unlike other animals, this relation is linguistic. The language of architecture is the behaviour of the user of the environment represented as objects. But mostly we are unconscious of these representations. The user is the body. Only when some kind of 'disturbance' shakes us up from our routines the representations are recalled to consciousness. These rare moments usually determine what is meant when speaking about architecture. But for the user the conscious experience is of minor importance. What is essential in architecture is its continuous, unconscious, routinized, bodily use, intimately relating to everyday life – architecture is Gebrauchskunst. The other arts exist on terms of their own and address a voluntary public; architecture belongs inseparably to human life, and exists above all on the terms of its users. Most of the architecture of our time, however, pretends to exist at its own terms. In reality it then has to subordinate itself to the production of buildings, and to money in the end. For architecture to become Gebrauchskunst it is necessary that the building processes be subordinate to the well-being of the users. The architect who aspires to that kind of architecture needs a language that she can have in common with the user: the language of the human way of relating to the environment. If the environment is written in this language, the user?s body can read it in a way that corresponds to the environmental behaviour characteristic of the human species – the user feels at home. When mastering this language the architect is defined as an expert on the environmental behaviour that is characteristic of man. It is presumed that the human being like all other living beings has an intrinsic disposition to react positively to such use of environment that promotes the survival of the species. This disposition could be called sound environmental habits. Guided by her professional skill the architect is able to adapt the planning to the patterning of the human physical environment that has been in existence since the dawn of mankind. Such architecture keeps the sound habits alive. What is this architectural skill based upon? According to the presumption I maintained already in Husens språk, the art of architecture is essentially ability to construct representations of the human behaviour which is founded on the environmental relation common to all mankind. All good architects have got this skill, so vital for the continued existence of the human species, although it is obscured by the prevailing tendency to regard the well-being of the users as secondary in the creation of architecture