Digitaidottomuuden tunnerakenteet : tutkielma digitaitokartoitusvastaajien näkemyksistä digitalisaatiosta ja digitaidottomuudesta

Digitaidollisuutta ja digitalisaatiota on tutkittu uusliberalismin ja eriarvoisuuden näkökulmista. Hyvinvointivaltioissa niiden on todettu voimistavan toisiaan. Yhteiskehitys tuottaa digitaitopakkoa, kun esimerkiksi kasvokkaista asiointia vähennetään ja se korvataan digipalveluilla. Tutkimukset osoittavat kehityksen vastuuttavan yksilöä, lisäävän sosiaalista stratifikaatiota ja vaikeuttavan yhteiskunnallista osallistumista. Digitalisaatioon tosin liitetään myönteisiä kuvia. Se nähdään uusien toimintamahdollisuuksien ja -vapauksien tuottajana, yhteiskunnallisten toimintojen tehostajana ja sujuvoittajana. Keskustelu digitaidottomista on rajatumpaa ja keskittyen syrjäytymisulottuvuuksiin: palveluiden saatavuuden ja osallistumisen näkökulmiin, muttei syvällisemmin kokemuksellisuuteen. Tutkimuksista tiedetään digitalisaation aiheuttavan ahdistusta, pelkoa ja stressiä. Digitaidottomia on kuitenkin tunteiden sosiologialla tutkittu niukasti. Tämä tutkielma tarkastelee digitaidottomuuden kokemuksellisuutta ja tunneilmapiiriä. Tunneilmaisut ovat metodologinen ikkuna ymmärtämään ihmisten kokemuksia ja heidän artikuloimaansa ajanhenkeä. Tutkielmassa tunteet määritellään kulttuurista opittuina ja ohjattuina konstruktioina. Tutkielman aineisto on vuoden 2020 digitaitokartoituksen 1300 avovastausta ja -viestiä. Niissä kyselyn vastaajat kertovat näkemyksiä digitaidottomista ja digitaidottomuudesta julkishallinnolle. Tutkielmassa tavoitteena on antaa ääni näille vastaajille. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka vastaajat tuntevat yhteenkuuluvuutta tai millaisia affektiivisia orientaatioita heille on muodostunut. Lisäksi pohdintaan, millaista digitalisaation kritiikkiä voi muodostaa analyysin perusteella. Tutkielmassa aineisto mielletään määrittelevän digitaidollisuutta ja olevan eräänlainen digitaitonormin vahvistaja. Vastaajien näkemyksistä piirtyy vaikutelma, että kartoitus koetaan sekä käden ojennuksena julkishallinnolta että kritiikin kanavana ja osoittajana digitaitojen tarpeellisuudelle. Tutkielman analyysi on laadullinen ja aineistolähtöinen. Analyysissä on lainattu ankkuroidun teorian käsitteitä. Vastaajien vastauksista on luokiteltu näkemyksiä, kuvailuja, kertomuksia ja tunneilmaisuja. Luokittelun pohjalta on luotu teoriaa. Teorian luonnin apuna käytetään Raymond Williamsin tunnerakenteet -käsitettä, jolla abstrahoidaan ajanhengen yhteenkuuluvuutta ja vivahteikkuutta. Tunnerakenteet voivat olla sisäisesti ja toisilleen jännitteisiä. Ne emergoivat vallitsevaa diskurssia. Luokittelun ja teoretisoinnin lopputulemana on luotu hallitsevan, häpeän, pelon ja luottamuksen sekä turhautumisen ja suuttumuksen tunnerakenteet. Ne kannattelevat digitaidottomuuden kokemuksellisuutta. Aineiston vastauksien näkemyksistä välittyy kielteinen tunneilmapiiri ja emotionaalinen taakka. Digitaidottomien mielletään kokevan digitalisoituva yhteiskunta vieraaksi, eikä heitä kuunnella tai ymmärretä. Heidän kerrotaan olevan vaarassa syrjäytyä eri tavoin, kuten asioinnin osalta. Aineistossa ilmenee häpeää puutteista ja riippuvuussuhteista, kun esimerkiksi digitaidoton ei kehtaa osallistua digikoulutuksiin, jotta muut eivät huomaisi hänen taidottomuuttansa. Pelkoa aiheuttavat muun muassa digilaitteiden ja -palveluiden käyttäminen sekä syrjäytymisvaara. Pelko tuottaa riskiajattelua ja uhrautumisvalmiutta. Vastaajat kertovat olevansa valmiita sietämään pelkoa digilaitteiden käytöstä pikemmin kuin pelkoa syrjäytymisestä. Suuttumusta aiheuttaa esimerkiksi se, että julkishallinto tuottaa tarpeen digihoivalle, joka valuu omaisillekin. Itsenäinen toimijuus on näkemyksissä erityisen merkityksellinen. Se on tutkielmassa yhdistetty osaksi eettis-poliittista aktiivikansalaisuusihannetta. Analyysista välittyy, että digitalisaation edistämisessä pitäisi huomioida tiukemmin palvelutarpeen ja -kanavien monimuotoisuus ja digitalisaation vaikutus hyvinvointiin