Choice-of-Law Governing the Substantive Validity of the Arbitration Agreement from the Finnish and International Perspectives : The Seat of Arbitration or the Law of the Main Contract as a Deciding Factor?

Välityssopimus on minkä tahansa välimiesmenettelyn kulmakivi. Vaikka välityssopimus liittyy yleensä tiettyyn aineelliseen sopimukseen (ns. ”pääsopimus”), kansainvälisen välimiesmenettelyn historiallisella taipaleella on käynyt valitettavan selväksi, että välityssopimuksia vaivaavat monet tavanomaisia sopimuksia mutkikkaammat lainvalintaongelmat. Tutkimus käsittelee ensinnäkin välityssopimuksen aineelliseen pätevyyteen liittyviä kansainvälisissä oikeuslähteissä esiintyviä lainvalintasääntöjä. Erityisesti aineelliseen pätevyyteen liittyviä lainvalintakysymyksiä tarkastellaan sen käytännössä hankalaksi havaitun ongelman kautta, tuleeko välityssopimukseen soveltaa välityspaikan vai pääsopimuksen lakia näiden osoittaessa eri valtioiden lainsäädäntöön. Lähteissä esitettyjä lainvalintasääntöjä tarkastellaan analyyttisesti ja tarvittaessa kriittisesti. Vähintäänkin lukija saa avaimet kysymyksen syvälliseen ymmärtämiseen, joka voi luoda pohjaa paremmille lainkäyttö- ja lainsäädäntöratkaisuille tulevaisuudessa. Toisena tutkimuksen tarkoituksena onkin esittää lukijalle kansallisesti sovellettavat välityssopimuksen aineellista pätevyyttä koskevan lainvalinnan ratkaisusäännöt, jotka sopisivat kansainvälinen ja kansallinen lähdeaineisto huomioiden suomalaiseen oikeuteen. Suomalaisessa oikeustilassa on nimittäin varsin niukasti lähteitä aihepiirin tiimoilta ja oikeustilaa voidaan pitää vähintäänkin epäselvänä ja jopa ratkaisemattomana. Suomalaista oikeustilaa käsitellään, kansainvälisiin lainvalintasääntöihin heijastellen, omassa osiossaan. Tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan, että kansainvälisesti tulkinnat välityssopimuksen aineelliseen pätevyyteen sovellettavasta laista ovat olleet moninaisia ja keskenään vakavasti ristiriitaisia. Joissakin valtioissa etusijan on saanut välityspaikan laki ja toisissa pääsopimuksen laki; päteviä perusteluja voidaan esittää kummankin ratkaisutavan puolesta. Joka tapauksessa lainvalintaratkaisuissa on syytä noudattaa New Yorkin konvention V(1)(a) artiklan lainvalintasääntöä, jonka mukaan osapuolten nimenomaisesti välityssopimukseen sovellettavaksi valitsemaa lakia on sovellettava. Artiklan on usein katsottu myös sallivan epäsuoran lainvalinnan, jonka saattaa konstituoida välityspaikan tai pääsopimuksen lain valinta. Mikäli mitään lainvalintaa ei katsota olevan tehty, on välityspaikalla useimmiten ratkaiseva merkitys. Suomen osalta on katsottava niin ikään, että lainvalintaratkaisuissa on noudatettava New Yorkin konvention V(1)(a) artiklaa sekä sitä vastaavaa VML 53 §:n säännöstä. Näin ollen osapuolten nimenomainen lainvalinta saa etusijan välityssopimukseen sovellettavan lain määrittämisessä. Mikäli nimenomaista lainvalintaa ei ole tehty, on tutkimuksessa esitettävin perustein pääsopimukseen sovellettavaksi valitun lain katsottava luovan olettaman siitä, että osapuolet ovat tarkoittaneet ulottaa kyseisen lain myös välityssopimukseen. Viime sijassa on välityssopimukseen sovellettava välityspaikan lakia New Yorkin konvention V(1)(a) artiklan ja VML 53 §:n lainvalintasäännön nojalla. Sanottuja näkökohtia tukevat myös kansainväliset oikeuslähteet ja niistä tutkimuksessa esitetty arviointi