Real democracy or theoretical woolgathering : The Finnish economic democracy debate in newspapers in 1920–1929

Tutkielmassa tarkastellaan 1920-luvulla käytyä keskustelua taloudellisesta demokratiasta. Ajallisesti tarkastelua jäsentää suomalaisen poliittisen historian kannalta mielenkiintoinen aikakausi sisällissodan jälkeen, jolloin erityisesti työmarkkinat olivat jännitteisiä työnantajien ja työntekijöiden välillä. Talousdemokratiakeskustelu toimii ikkunana tämän poliittisesti jännitteisen aikakauden tarkasteluun. Talouden demokratisoimista vaativat 1920-luvulla erityisesti sosialidemokraatit. Taloudellisella demokratialla tarkoitettiin erityisesti työntekijöiden päätösvallan lisäämistä yrityksissä, mutta käsite ymmärrettiin myös laajemmin joko väliasteena siirtymässä kohti sosialismia tai jopa sosialismin synonyymina. Lähestyn talousdemokratiakeskustelua käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Erityisesti Quentin Skinnerin menetelmällisiä painotuksia hyödyntäen tarkastelen, millaista kamppailua käytiin taloudellisen demokratian käsitteen määritelmistä ja arvottamisesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaiseksi käsitteeksi taloudellinen demokratia ymmärrettiin talousdemokratiakeskusteluun osallistuneiden tärkeimpien toimijoiden keskuudessa. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa keskeisinä toimijoina olivat sosialidemokraattinen puolue ja sen äänenkannattajalehdet sekä työnantajapuolta ja liike-elämää edustaneet äänenkannattajalehdet. Tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat sanoma- ja aikakauslehtiaineisto. Tämän lisäksi hyödynnän analyysin tukena myös Sosialidemokraattisen puolueen asiakirjoja sekä eduskunnan pöytäkirjoja. Sekundäärilähteinä käytän käsitehistoriaa ja työmarkkinahistoriaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Keskeisinä tutkimustuloksina esitän, että taloudellista demokratiaa määriteltiin ja arvotettiin 1920-luvulla sen mukaan, miten käsitteen nähtiin palvelevan eri toimijoiden poliittisia tavoitteita. Talouden demokratisoinnin keskeisin käsitteellinen rajoite oli sen suhteuttaminen yritysten tehokkuuteen ja kannattavuustavoitteisiin. Demokratisoinnin kriitikot näkivät työntekijöiden päätösvallan uhkaavan yritysten tehokkuutta ja yleistä taloudellista menestystä, mikä puolestaan uhkasi kansallista yhteisetua – taloudellista tuottavuutta ja hyvinvointia. Taloudellisen demokratian kannattajilla ei ollut varteenotettavia tapoja kyseenalaistaa tehokkuuden tärkeyttä, vaikka he argumentoinnissaan saattoivatkin nostaa esille kapitalismin synnyttämiä yhteiskunnallisia ristiriitoja yhteisen edun sijaan ja määritellä kapitalistisen tuotantotavan tehottomaksi. Kriitikot pystyivät kuitenkin osoittamaan demokratisoinnin kannattajien näkemykset yhteisedulle alisteisiksi luokkaeduiksi. Näin vahvimmaksi legitimaatiokäsitteeksi talousdemokratiakeskustelussa nousi kansakunnan yhteisetu, johon vetoaminen on ollut suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa yleistä. 1920-luvun talousdemokratiakeskustelussa taloudelliseksi tuottavuudeksi ja edistykseksi ymmärretty yhteisetu määriteltiin usein itsestään selväksi ja epäpoliittiseksi. Tästä näkökulmasta katsottuna taloudellinen asiantuntijuus nähtiin tärkeämpänä kuin demokratia