Liikuttavat kunnat : liikunnan peruspalveluluonteen merkityksestä ja määrittelystä

Tässä pro gradu tutkielmassa systematisoidaan ja arvioidaan sitä oikeudellista viitekehystä, jossa liikuntaa julkisen vallan edistämisvelvollisuuden alaisena ja kansalaisille mahdollistettavana palveluna säännellään. Keskiössä on liikunnan peruspalveluluonteen arviointi ja suhde kunnalliseen itsehallintoon. Hahmottelemalla lainsäädännön erilaisia tulkintatapoja ja ratkaisuja liikuntaa koskien pyritään selvittämään, millainen asema liikunnalla on kunnan lakisääteisten tehtävien joukossa ja millainen merkitys liikunnan peruspalveluluonteella on kansalaisen näkökulmasta. Tutkielmassa hahmotellaan ensin perus- ja ihmisoikeudellinen viitekehys liikunnan aseman tarkastelun perustaksi, minkä jälkeen siirrytään tavallisen lain tasoisen liikuntaa koskevan sääntelyn tarkasteluun. Liikuntaan liittyvän yhteiskuntapoliittisen kontekstin hahmottamiseksi tutkielmassa luodaan katsaus myös lakia alemman asteisiin valtiollisiin ohjauskeinoihin sekä julkisten palvelujen käytännön toteutuksen kannalta merkittävän rahoituksen sääntelyyn. Katsetta käännetään lopussa kevyesti myös tuleviin liikuntaa koskevan sääntelyn uudistuksiin. Lopuksi esitetään tarkastelun pohjalta tehdyt johtopäätökset ja joitakin ideoita mahdollisesta aiheeseen liittyvästä jatkotutkimuksesta. Tutkielmaa voidaan luonnehtia lainsäädäntö- ja kirjallisuuskatsaukseksi. Keskeisimmäksi lähdeaineistoksi tutkimustyön varrella muodostuivat kotimainen oikeuskirjallisuus, lainvalmisteluaineistot sekä liikunnan ministeriöohjauksen asiakirjat ja Valtion liikuntaneuvoston lausunnot. Johtopäätelminä tutkimustyön pohjalta voidaan esittää liikunta -käsitteen laajuuden tekevän ensinnäkin oikeudellisesti haasteelliseksi arvioida sen peruspalveluluonteen merkitystä ja eri puolella maata asuvien kansalaisten oikeutta tietynlaisiin tai -tasoisiin liikuntapalveluihin. Toiseksi liikunnan edistämisessä korostetun poikkihallinnollisen yhteistyön niin poliittisessa kuin oikeudellisessakin viitekehyksessä pohjalta voidaan liikunnan peruspalveluluonnetta toisaalta arvioida myös laajemmin hyvinvointia, terveyttä ja kulttuuria koskevan sääntelyn kautta. Liikunnan asemaan ja sen edistämiseen itseisarvollisena julkisena palveluna voidaan sääntelyllä vaikuttaa vain rajallisesti rahoituksen ollessa keskiössä itsehallinnollisten kuntien ja jakautuneiden resurssien takia. Näin ollen liikunnan edistämisessä voisi oikeudellisessakin kontekstissa olla perusteltua hyödyntää poikkihallinnollista yhteistyötä tukevaa sääntelyä