Läpinäkyvä luontokäsitys – ekokriittisen elokuvatutkimuksen näkökulmia luontodokumenttien kerrontaan

Väitöstutkimukseni tarkastelee television luontodokumenttien luontokäsityksiä ja niiden muodostumista. Teoreettisesti työ paikantuu ekokriittisen elokuvatutkimuksen ja dokumentaarisen elokuvan tutkimuksen viitekehyksiin. Aineistolähtöinen monografia koostuu kolmesta tapaustutkimuksesta, jotka tarkastelevat yhteensä kuutta Yleisradion Avaran luonnon luontodokumenttia. Olen lähestynyt aineistoani käytännön televisiotyötä jäljittelevällä tavalla, jossa työstän aineistostani käsikirjoituksia valmiita teoksia havainnoimalla. Tämä menetelmä, jota kutsun jälkikäteen käsikirjoittamiseksi, juontuu omasta työkokemuksestani käsikirjoittajana. Käsikirjoittaminen yhdistyy tutkimuksessani perinteisempiin menetelmiin kuten representaatioanalyysiin ja kerronnan analyysiin. Luontodokumentin muuntaminen käsikirjoitukseksi tuottaa toisenlaista pohdintaa kuin aineiston analysointi pelkän katsomisen perusteella. Tällä tavalla aineistoa analysoiva pyrkii asettumaan lähemmäs audiovisuaalista kerrontaa työstäneiden ammattilaisten positiota ja tuo mukaan näkökulmia, joita tutkijapositiosta ei välttämättä muuten olisi mielekästä ottaa huomioon. Käsikirjoitettu kokonaisuus rakentuu lukuisten yksityiskohtien joukosta, joista olen valinnut kokonaisuuden kannalta keskeiset. Merkityksellisiksi valittujen havaintojen tiivistäminen käsikirjoitukseksi ohjaa tarkastelemaan kokonaisuutta, jonka yksityiskohdat on rakennettu kiinnittymään toisiinsa. Luontokäsityksen osalta tutkimukseni tulokset jäsentyvät kolmeen eri teemaan. Ensimmäisessä tapaustutkimuksessani hahmotan aineistostani villin ja koskemattoman luonnon. Rajattomaksi valtakunnaksi piirtyvä elokuvallinen metsä paikantuu kauas tavallisesta elämästämme ja näyttäytyy erityisenä ja omalakisena todellisuutenaan. Toisen tapaustutkimukseni esille nostamat kerronnan elementit ehdottavat, mikä luonnossa tapahtuvia muutoksia ohjaa: yksilön tahdonvoima, selittämätön entiteetti vai evolutiivinen kehitys ja sattuma. Kolmannen tapaustutkimukseni aineistosta hahmottuu luonto, jonka osana näkyy ja vaikuttaa ihminen. Aineistosta on myös havaittavissa piirteitä, joissa ihmisen erityisasemaa turvaava raja muuhun elolliseen sumentuu. Yhdessä luonnontieteellisen asiatiedon kanssa luonnolle muodostuvat ominaisuudet rakentavat luontokäsityksen kokonaisuutta – aineistoni luontodokumenteissa vallitsee monitasoinen luontokerronta. Dokumentaarisen elokuvan teorian avulla osoitan kytköksiä luontokäsitysten ja elokuvan todellisuussuhteen välille. Ensimmäinen tapaustutkimus tuo esiin yhteyden toden tallentamisen ajatukseen nojaavan dokumentaarisuuden ja villin luonnon käsitteellisen konstruktion välille. Luontodokumenteille tyypilliseksi tunnistettu kerronnan tyyli rakentaa vaikutelmaa, jossa luontoa olisi tallennettu ikään kuin sellaisenaan, ja elokuvan kuvamateriaali mieltyy läpinäkyväksi ikkunaksi todellisuuteen. Samaan aikaan luontoa on esitetty koskemattomana, vailla jälkiä inhimillisyydestä. Tällainen polaarinen toiseus, villiys ihmisyyden ja ajan ulottumattomissa, on tunnistettu palkitsevaksi jo varhain luontodokumenttien historiassa. Toinen tapaustutkimukseni piirtää esiin dokumentaarisen kerronnan roolia luontokäsitysten muodostumisessa. Tarkastelemalla aineistoni kerronnan rakentumista tuon esiin väitteitä, joita kertomukset ja kerronnan elementit tuottavat luonnosta vaivihkaa. Ne ehdottavat älyllistä kasvua erityisille eläinyksilöille, avaavat mahdollisuuden ymmärtää kaloja merkityksellisinä yksilöinä ja esittävät kasvien toimijuuden tuntemattomana, mutta aktiivisena voimana. Kertojaääni ei sanallista näitä ehdotuksia eikä tuo esiin tällaisten väitteiden suhteellisuutta, mutta referentiaalinen materiaali synnyttää kerronnan ja kertomuksellisuuden kautta kuvittelua, joka säilyy dokumentaarisuuden puitteissa. Vaikka luontodokumenttien kohdalla ei ole juurikaan keskusteltu totuusväittämien suhteellisuudesta, kerronta toimii niissä eräänlaisena ehdotusten tekijänä, dokumentaarisen kuvittelun tilana ja keinona. Jyrkkärajaisina piirtyvien faktatiedon ja asiapitoisuuden vaateet eivät estä kerronnan liukumaa pois totuuden ja valheen kategorioista kohti ulottuvuuksia, jotka toimivat ikään kuin eri kielellä. Dokumentaarinen kuvittelu ei tarkoita elokuvallista fiktiota, vaan kytkeytyy todellisuuden luonteeseen sumuisena, suhteellisena ja fragmentaarisena. Se kuljettaa luontodokumenttia sellaisten kysymysten äärelle, joihin meillä ei vielä ole aavistusta parempia vastauksia. Kolmas tapaustutkimukseni avaa näkymiä siihen, miten audiovisuaalisen kerronnan valinnat tuottavat luontodokumenttiin posthumanistisesti virittyneitä piirteitä. Tutkimusaineiston esiintymisen vaikutelman herättävä sika ja testiolosuhteiksi rakennetut kuvauspaikat kyseenalaistavat katseen ja tiedon kohteena olevan luonnon ja työntävät meidät katsomaan myös itseämme. Dokumentaarinen performatiivisuus usuttaa pohtimaan luontodokumentin eläimen subjektiivista kokemusta ja vakiintuneita tapoja esittää ei-inhimillistä olevaisuutta. Kehittämäni metodologian avulla olen pyrkinyt ymmärtämään luontodokumentteja aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tutkimusotteella. Jälkikäteen käsikirjoittaminen ohjaa tarkastelemaan dokumentaarisia elokuvia tavalla, joka nojaa vahvemmin niiden kerrontaan kuin ajatukseen todellisuuden tallentamisesta. Dokumentaarinen kuvittelu ja performatiivisuus ovatkin johtopäätöksiä, joihin voi päätyä nimenomaan kerrontaan keskittyvässä ja luontodokumenttien kertomuksellisuuden hyväksyvässä tutkimusotteessa. Tutkimukseni merkitys on monipuolistaa, tarkentaa ja uudistaa akateemista katsetta luontodokumentteihin. Avaran luonnon luontodokumentit tavoittavat keskimäärin suuria yleisömääriä, ja pienetkin vivahteet niiden kerronnassa voivat ehdottaa olennaisia muutoksia suomalaiseen luontosuhteeseen – jota voi osittain pitää audiovisuaalisen kerronnan muokkaamana, kuten ensimmäisessä tapaustutkimuksessani tuon esiin. Tällaiset vivahteet tai murtumat ovat erityisen tärkeitä tunnistaa ympäristökriisin leimaamassa ajassamme, joka jälleen kerran ehdottaa luontokäsitysten uudelleen kirjoittamista.This doctoral thesis scrutinizes the concept and construction of nature in selected television wildlife documentaries. Theoretically, the work is situated within the frameworks of ecocritical film studies (ecocinema) and documentary film studies. The data-based monograph consists of three case studies that examine a total of six wildlife documentaries, broadcast under the Finnish series Avara luonto (Nature’s Wide World). I have approached the material by mimicking practical television work and reverted the selected films to screenplays. This method that I call late screenwriting (for lack of a better wording in English and borrowing the term from late photography) is a shortened term of screenwriting that happens after viewing a film, and stems from my own work experience as a screenwriter. The screenwriting is then followed by more traditional research methods, such as representation analysis and narrative analysis. Converting a wildlife documentary into a screenplay produces different kinds of reflections than analysing data based on observation alone. In this way, the researcher strives to move closer to the position of the professionals working on audiovisual narration. It brings in perspectives that might not otherwise be meaningful from the research position. The audiovisual entity is made up of numerous details that must be determined relevant to the whole. Writing the perceptions into a screenplay induces one to look at an entity whose components are built to attach to each other. As for the ideas of nature, the results of this research can be construed under three themes. In the first case study, I perceive a wild and an untouched nature in my material. The cinematic forest of the selected nature documentaries appears as a boundless kingdom, located far from our ordinary lives. It also appears as a specific and sovereign reality. The audiovisual narrations depicted in the second case study suggest what drives changes in the nature presented: the willpower of an individual, an unexplained entity or the evolution and coincidence. The nature perceived in the third case study finally contains visible humans impacting it. Features that blur the boundary securing the privileged position of humans can also be conceived. Together with the scientific factual knowledge, the perspectives of the nature presented in these documentaries form a multilayered nature discourse. Leaning on documentary film theory, I depict how the understanding of the film’s relationship to reality connects with ideas of nature. The first case study highlights the link between the idea of recording reality and wilderness. The style identified as typical for nature documentaries builds an impression of nature recorded as such, objectively and neutrally. The footage of the film becomes comprised as a transparent window into reality. At the same time, the nature presented is devoid of visible traces of humanity. Such polarity, a wilderness beyond the reach of humanity and time, has been identified as appealing since the early stages of the genre. The second case study depicts the role of the wildlife documentary’s narration in relation to concepts of nature. By scrutinizing the construction of the audiovisual narration, I indicate claims that the narratives surreptitiously suggest of nature. They insinuate intellectual growth for special animal individuals, point to a possibility of understanding fish as meaningful individuals and present the agency of plants as an unknown but active force. The voice-over does not verbalize these suggestions, nor does it highlight the proportionality of such claims, but the referential footage generates narrative imagining, which remains within the premise of documentary. Regarding wildlife documentaries, the discussion about the relativity of reality has been scarce. Despite this, it seems the narration in them can act as a kind of proposer, a space and a device of documentary imagining. The strict claims of factual content do not prevent the narration from sliding further from the categories of truth and false, toward dimensions that work on different levels. This kind of imagining is not equal to cinematic fiction but is linked to the quality of reality as blurred, relative and fragmentary. It can carry the wildlife documentary to answers that we have only hunches of. The third case study shows how certain choices in the audiovisual narration of the selected nature documentaries produce traits that can be contemplated through posthuman theories. A pig creating an impression of performing and the filming locations constructed as test sites question a nature subject to human gaze and knowledge and thrust us to look at ourselves. This kind of documentary performativity incites reflections on the subjective experience of the animal in the film and renews established ways of presenting nonhuman creatures. Through the methodology I developed, I have striven to understand wildlife documentaries with a research approach that differs from earlier interpretations. Late screenwriting directs one to view these films in a way that relies more on their narration than on the idea of recording reality. Conclusions like documentary imagining and performativity can only be achieved if narration is understood as intrinsic to wildlife documentaries and central to the focus of the research. The importance of my research is to diversify and refine the academic look on wildlife documentaries. The series of Nature’s wide world reaches large audiences, and even small nuances in their audiovisual narration may suggest changes to our relationship to nature – which can be partly considered created through audiovisual narration, as I highlight in the first case study. Such nuances or fractures are particularly important to identify in this time marked by the environmental crisis, once again strongly suggesting a conceptual re-writing of nature