Saumaton yhteistoiminta menestyksellisen taistelutoiminnan ehtona:suomalainen panssaritaktiikka ja sen kehitys yhteistoiminnassa jalkaväen ja tykistön kanssa vuosina 1919–1939

Tiivistelmä. Tässä tutkielmassa tutkitaan Suomen panssarivaunujoukkojen hyökkäys- ja puolustustaktiikan kehitystä yhteistyössä jalkaväen ja tykistön kanssa vuosina 1919–1939. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten aselajit taistelevat yhdessä toistensa perustaistelumenetelmiä tukien yhteisten taistelutavoitteen saavuttamiseksi. Maailmansotien välisen ajan panssaritaktiikan kehityksen tutkiminen on tärkeää, koska aselajin taktiikan ensi askeleet ovat olleet merkittäviä tekijöitä aselajin myöhemmän taktisten kehityksen kannalta. Taktiikan tutkimus myös näyttää ajanjaksolle tyypillisiä ajatussuuntia, joihin vaikuttavat muun muassa suurimmat oletetut uhkakuvat. Taktiikan tutkiminen auttaa samalla ymmärtämään tehokkaan ja viimeistellyn aselajien yhteistoiminnan merkityksen taistelussa, mikä on itselle edullisen taistelutuloksen saavuttamiselle olennaista. Tutkimustehtävää lähestytään seuraavien tutkimuskysymysten avulla: 1. Miten suomalainen panssaritaktiikka on kehittynyt ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet sen kehitykseen? 2. Millaista panssariaselajin, jalkaväen ja tykistön yhteistyötaktiikka oli, ja millaista sen tulisi ohjesääntöjen mukaan olla? 3. Miten aselajien yhteistyötaktiikka on kehittynyt, mitkä asiat siihen ovat vaikuttaneet ja miksi? Maailmansotien välisen ajan panssaritaktiikkaa ei ole tässä mittakaavassa aiemmin tutkittu, joten oma tutkimukseni täydentää muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisemia opinnäytteitä ja väitöskirjoja panssaritaktiikan kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Merkittävimpinä käsitteinä tässä tutkimuksessa ovat taktiikka, yhteistyötaktiikka, hyökkäys, puolustus ja vastahyökkäys. Taktiikka on yleisesti oppia ja taitoa taistelun voittamisesta. Käsite on vuosikymmenten saatossa tarkentunut, mutta sen ydin on pysynyt samana. Yhteistyötaktiikalla tässä tutkimuksessa tarkoitetaan kahden tai useamman aselajin yhteistoimintaa taistelussa. Tässä tutkimuksessa yhteistyötaktiikkaa toteuttavat jalkaväki, panssarivaunut ja tykistö, jotka tukevat toistensa toimintaa päästäkseen yhteiseen taistelutavoitteeseen riippuen toteutettavasta taistelulajista. Hyökkäämisellä tarkoitetaan viholliseen kohdistuvaa aktiivista toimintaa ja sodankäyntiä puolustusvoimien eri aselajien voimin. Hyökkäyksen tavoitteena on hyökkäysalueella olevan vihollisen tuhoaminen ja käsketyn maastonkohdan valtaaminen. Puolustamisella tässä tutkimuksessa tarkoitetaan joukkoon kohdistuvaa vihollisen aktiivisen ja aggressiivisen taistelutoiminnan eli hyökkäyksen pysäyttämistä, tappioiden tuottamista ja torjumista. Puolustukseen ja puolustautumiseen liittyy tässä tutkimuksessa vahvasti myös vastahyökkäyksen käsite, jonka tavoitteena on tuottaa hyökkääjälle tappioita niin, että puolustus onnistuu. Lähdeaineistonani toimivat puolustuslaitoksen vahvistetut sekä luonnoksiksi jääneet ohjesäännöt, jotka kuvaavat aselajien taistelutoimintaa ja taktiikkaa. Ohjesäännöt ovat puolustuslaitoksen aselajeja, henkilöstöä ja palveluksissa olevien varusmiesten toimintaa ohjaavia sotilaskäskyinä annettuja normeja. Lähdeaineisto on valittu koskemaan panssari-, jalkaväki- ja tykistöaselajeja niin, että niissä olevat taktiset ohjeet ja määräykset on julkaistu ja vahvistettu käyttöön tutkimuksen aikarajausta koskevana aikana vuosina 1919–1939. Tutkimuksen metodina käytän kvalitatiivista eli laadullista sisällönanalyysia. Tutkimuksessa analysoin aikarajauksen sisällä ilmestyneitä puolustusvoimien virallisina julkaisuina vahvistettuja ja julkaistuja sekä luonnoksiksi jääneitä ohjesääntöjä sekä ammattiupseerien kirjoituksia liittyen panssariaselajiin sekä sen toimintaan aselajien välisessä yhteistyössä. Ohjesääntöjen ja artikkeleiden myötä olen luonut kuvan taktiikan kehittymisestä. Olen verrannut analysoitujen lähteiden hyökkäys- ja puolustustaktillista sisältöä ensin keskenään samana vuosikymmenenä ilmestyneiden lähteiden kanssa. Näin olen saanut pienemmälle ajanjaksolle ominaisen taktillisen taistelun perusteet ja periaatteet selville. Tutkimuksen edetessä vertasin eri vuosikymmenten taktiikkaa toisiinsa, mikä mahdollisti pidemmällä ajanjaksolla tapahtuneen taktiikan muutoksen ja kehityksen havaitsemisen. Aineiston analyysi ja vertaus toisiinsa paljastavat eri ajanjaksoilla tapahtuneet muutokset panssareiden ja jalkaväen yhteistyössä taistelukentällä, niiden etenemisestä ja tulitukemisesta sekä tykistön jalkaväkeä ja panssareita edistävästä toiminnasta. Panssaritaktiikka kehittyi ranskalaisesta pohjasta kohti omaperäisempää, suomalaisiin olosuhteisiin sovellettua taktiikkaa. Ranskalaisen taktisen pohjan mukaan panssarivaunuja pystyi käyttämään ainoastaan jalkaväen suorina tukiaseina hyökkäyksissä joukkuekoossa. Uudemmissa ohjesäännöissä tunnustettiin panssarivaunujen käyttömahdollisuudet myös puolustuksessa ja samalla niiden käyttömahdollisuudet laajenivat. Hyökkäysvaunurykmentin komentaja Aarne Sihvo kirjoitti aselajikirjallisuutta ja teki aktiivisesti töitä aselajin kehittämiseksi. Sihvon kirjallisuuden ja työn kautta tapahtunut vähittäinen irtautuminen ranskalaisesta taktiikasta mahdollisti muutoksen suomalaiseksi panssaritaktiikaksi siitä huolimatta, ettei ylemmän johdon suhtautuminen aselajiin ollut kannustava. Sihvon ponnisteluista huolimatta rykmentti koki ennen talvisotaa useita organisaatiomuutoksia, missä joukko-osastoa supistettiin. Syitä aselajin pienentämiselle perusteltiin aselajin käyttökelvottomuudella suomalaisissa olosuhteissa, jossa talvi ja maasto loivat erityishuomioita. Taktiikka muotoutui yksityiskohtaisemmaksi ja ohjesäännöissä painotettiin aina edeltäjäänsä enemmän aselajien saumattoman yhteistoiminnan merkitystä. Kaikkien yhteistoiminnassa taistelevien aselajien tuli tuntea toistensa perustaistelumenetelmät, jolloin taistelu yhdessä toimisi saumattomasti ja taistelutavoitteeseen päästäisiin. Jalkaväen ohjesääntöihin nousivat 1920- ja 1930-luvuilla maininnat panssarivaunujen kanssa toimimisesta, mikä vahvisti väitettä perustaistelumenetelmien tuntemuksesta. Vuonna 1927 vahvistettiin panssarivoimien viimeinen ohjesääntö ennen talvisotaa. Vuonna 1936 luotiin kuitenkin ohjesääntöluonnos, jota ei koskaan julkaistu. Luonnoksessa näkyi merkittävin tapahtunut muutos panssaritaktiikassa. Talvisotaan mennessä hyökkäyksen rinnalle nousi yhdenvertaisena taistelulajina puolustus. Samalla kävi ilmi, että taktiikka oli kehittynyt joukkuetaktiikasta komppaniataktiikkaan. Tutkimukseni tuloksista voidaan päätellä taustalla olleita syitä, miksi talvisodan taisteluissa panssarivaunuilla oli hyvin pieni osa. Tuloksia voidaan käyttää myös taustoittamaan ja perustelemaan syitä, miksi suomalainen panssaritaktiikka on nykypäivänä sellaista kuin se on sekä vertailussa, miten panssaritaktiikka ja sen kehitys eroavat verrattuina muihin valtioihin samalla ajanjaksolla