Aktivoiva työvoimapolitiikka ja työttömien selviytymiskeinot : narratiivinen analyysi työttömyyskokemuksista vakituisen työpaikan menettämisen jälkeen

Tässä tutkielmassa tarkastelen vakituisen työpaikan menettäneiden kokemuksia työttömyysajasta selviytymisestä ja työvoimapoliittisten instituutioiden rooleja työttömyyskertomuksissa. Tutkielman lähtökohtana on yksilökeskeisen, työn tarjontaa painottavan aktivoivan työvoimapolitiikan tulo Suomessa hallitsevaksi politiikkasuuntaukseksi 1990-luvulta alkaen. Empiirisen tutkimuksen valossa ei ole itsestäänselvää, että aktivoiva työvoimapolitiikka tosiasiallisesti parantaisi ainakaan vaikeasti työllistyvien työllisyyttä tai hyvinvointia. Työttömyydestä seuraava köyhyys on tunnistettu jo vuosikymmeniä suurimmaksi työttömien hyvinvointia ja siten myös uudelleentyöllistymisen mahdollisuuksia heikentäväksi tekijäksi, vaikka työpaikalla on monelle lisäksi suuri sosiaalinen merkitys. Tutkielmassa analysoin erilaisia mahdollisia työttömyyspolkuja vuonna 2018 kerätyn kirjoituskilpailuaineiston avulla. Raportoin analyysin tuloksista tyyppitarinoiden muodossa, jotka kiteyttävät tietyn työttömyysposition keskeiset piirteet. Tyyppitarinoiden avulla pystyn kuvaamaan aineistoa laajasti ja tuomaan esille työttömien joukon sisäistä heterogeenisuutta. Tyyppejä muodostin kuusi, joista yksi kuvaa aktiivisesti työmarkkinoille takaisin pyrkivää Selviytyjää, toinen sosiaaliturvajärjestelmää omiin tavoitteisiinsa taidokkaasti soveltavaa Luovijaa, kolmas köyhyydestä lannistuvaa Sietäjää, neljäs jatkuvaan epävarmuuteen ajautuvaa Prekaaria, viides pitkäaikaissairasta Työkyvytöntä ja kuudes alakuloista Masentunutta. Tekemäni analyysin valossa aktivoiva työvoimapolitiikka ei näyttäisi toimivan aina tarkoituksenmukaisesti. Järjestelmän asettamat aktiivisuuden ehdot eivät tunnista kaikkea yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä, kuten läheisten hoivaa tai vapaaehtoistyötä, ja työttömyys johtaa varsinkin yksinhuoltajien ja yksinasuvien kohdalla helposti köyhyyteen, mikä puolestaan on analyysiin nojaten merkittävin yksittäinen pahoinvointia selittävä tekijä. Tutkielman perusteella olisikin siis syytä kehittää matalamman byrokratian sosiaaliturvajärjestelmä, joka paremmin tunnistaisi aktiivisuuden sellaiset muodot, jotka eivät suoraan tähtää avoimille työmarkkinoille siirtymiseen