Järjestöjen valitusoikeus ympäristöoikeudessa, erityisesti metsästys- ja kalastuslaissa

Tässä työssä käsitellään järjestöjen valitusoikeuden laajuutta ympäristöoikeudessa erityisesti metsästyslain ja kalastuslain mukaan. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, miten hyvin perustuslain 20 §:n mukainen osallistumisoikeuksien takaaminen käytännössä toteutuu kalastuslain soveltamisalalla ja millainen järjestöjen valitusoikeus on kalastuslain mukaisessa muutoksenhakuprosessissa verrattuna metsästyslain vastaavan sääntelyyn. Metsästyslakiin, kuten moniin muihinkin ympäristöoikeuden sektorilakeihin on lainsäädäntöä uudistettaessa lisätty säännökset järjestön oikeudesta hakea muutosta hallintopäätökseen, vaikka päätös ei välittömästi vaikuttaisikaan kohdistuisikaan järjestön etuun, oikeuteen tai velvollisuuteen. Kalastuslaista vastaava järjestöjen valitusoikeutta koskeva erityissäännös puuttuu. Työssä vertaillaan, millaisiin lopputuloksiin sääntelyerot ovat oikeuskäytännössä johtaneet. Vertailussa on kalastuslain ja metsästyslain lisäksi oikeuskäytäntöä luonnonsuojelulain ja ympäristönsuojelulain soveltamisalalta siltä osin, kun asiassa on ollut kyse järjestön valitusoikeuden laajuudesta. Oikeuskäytännön perusteella järjestöjen valitusoikeus on yleisesti arvioituna laajentunut luonnonvara- ja ympäristöoikeudessa. Huomiota herättää kuitenkin, että verrattuna kalastuslakiin metsästyslain mukainen valitussääntely on oikeuskäytännössä johtanut selkeästi useammin siihen, että KHO on myöntänyt valitusoikeuden järjestölle. KHO on myös kumonnut useita riistahallinnon päätöksiä nimenomaan järjestöjen esittämien näkökohtien perusteella ja tehnyt useita merkittäviä linjaratkaisuita