Monumentin uusi elämä: tarkastelussa teoriat muutoksen taustalla

Rakennusperinnön laajentuessa ja monipuolistuessa rakennusten suojelu vaatii entistä enemmän resursseja. Rakennusperinnön käsite on laajentunut kattamaan myös modernin rakennuskannan, joka on kooltaan paljon suurempi kuin perinteisesti rakennusperintöön kuuluvaksi määritellyt historialliset rakennukset ja rakenteet. Rakennusperintöä suojellaan muun muassa kaavoituksella ja laeilla. Arvorakennusten korjauksessa noudatetaan erityisiä periaatteita, joiden avulla niiden arvoja voidaan tunnistaa ja vaalia. Yleensä silloin puhutaankin korjaamisen sijaan restauroinnista. Koska säilyttämisen arvoisia rakennuksia on enemmän kuin niitä on varaa restauroida perinteisin keinoin, rakennusperinnön säilyttämisessä turvaudutaan usein mukautuvaan uudelleenkäyttöön tai transformaatioon, joilla pyritään turvaamaan rakennusten käytössä pysyminen esimerkiksi käyttötarkoitusten muutoksilla. Perinteinen restaurointi on esimerkki historia-arvoihin pohjautuvasta suunnittelusta, kun taas mukautuvaa uudelleenkäyttöä ohjaavat rakennuksen historian lisäksi merkittävästi esimerkiksi uuden käytön tarpeet ja tekniset vaatimukset. Usein suojelussa lähtökohtana on rakennusperinnön jatkuva kunnossapito, jolla pyritään minimoimaan rakennusten muutostarpeita. Tässä diplomityössä tarkastellaan, minkälaisia näkökulmia nykyaikaiseen restaurointiin vaikuttaneet teoriat 1800-luvulta nykypäivään tarjoavat muutossuunnittelua varten, kun kohteena on modernin ajan monumentti, jolle kaupunki on kääntänyt vuosikymmeniä sitten selkänsä. Vuosia jatkunut tyhjillään olo on johtanut rakennuksen rapistumiseen. Työssä pohditaan, minkälaisia vaihtoehtoisia periaatteita kohteen muutokselle voidaan esittää olemassa olevien teorioiden valossa, ja lopuksi pyritään löytämään tasapaino eri lähestymistapojen välillä