Suomen eurooppalaistunut turvallisuuspolitiikka : Puolueettomuudesta EU:n puolustusyhteistyöhön

Tässä Pro gradu -tutkielmassa kysytään, että mitkä tekijät selittävät Suomen suhtautumisen ja osallistumisen muutosta EU:n puolustusyhteistyötä kohtaan puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden viitekehyksessä? Tutkielman tavoitteena on ymmärtää ja selittää Suomen turvallisuuspolitiikkaa ja sen muuttumista EU:n puolustusyhteistyön kohdalla. Kylmän sodan päättymisen jälkeen on keskusteltu, että EU-jäsenyyden mukanaan tuomat muutokset ovat johtaneet suomalaisen turvallisuuspolitiikan muuttumiseen, jota ei kyetä selittämään kylmän sodan aikaisen käsitteistön puitteissa. Suhtautumisen muutosta tutkielmassa selitetään kahden eri teoriaperinteen kautta, joita ovat eurooppalaistuminen ja Suomen turvallisuuspolitiikan koulukunnat. Tutkielmaan on tarkoituksellisesti valittu nämä kaksi teoriaperinnettä, jossa turvallisuuspolitiikan koulukunnat edustavat suomalaisten tutkijoiden tulkintaa turvallisuuspolitiikan muutoksesta ja kehityksestä, kun taas eurooppalaistuminen kuvaa tarkemmin EU-jäsenyyden myötä voimistunutta integraatioprosessin vaikutusta Suomeen ja toisaalta Suomen toimintaa osana integraatiota. Kyseisten näkökulmien yhdistäminen mahdollistaa tutkimuskysymyksen holistisemman tarkastelun kuin niiden yksittäinen operationalisointi. Tutkimusasetelma on rakennettu siten, että suhtautumisen muutoksen selvittämiseksi on valittu kaksi toisistaan ajallisesti etäällä olevaa datapistettä eli vuosi 1994 ja vuodet 2015–2017. Aineistona näiltä vuosilta toimii laaja kirjo valtiopäiväasiakirjoja, joiden pohjalta Suomen suhtautumisen muuttumista analysoidaan ja havaitaan kolmessa eri luokassa: 1) käsitys EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta merkittävyydestä 2) käsitys EU:n puolustusyhteistyön laventumisesta jäsenvaltioiden puolustamiseen ja 3) Suomen proaktiivisempi osallistuminen puolustuspolitiikan kehittämiseen liittoutumattomuudesta huolimatta. Aineiston analyysin perusteella havaittu suhtautumisen muutos alistetaan tämän jälkeen valittujen teoriaperinteiden, Suomen turvallisuuspoliittisten koulukuntien ja eurooppalaistumisen, selitettäväksi. Tutkielmassa katsotaan millaisia selitysmalleja valitut teoriaperinteet tarjoavat muuttuneen suhtautumisen selittämiseksi. Tämän vuoksi menetelmänä käytetään laadullista kohdennettua sisällönanalyysia, jossa teoriaorientoituneesti tarkastellaan ja selitetään aineiston analyysissa havaittua suhtautumisen muutosta. Tutkimuksessa hyödynnetään laajasti taustoituksessa ja analyysissa niin suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikan kuin integraatiotutkimuksen kirjallisuutta. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että Suomen suhtautuminen EU:n puolustusyhteistyötä kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi. Suomi suhtautuu 2010-luvulla EU:n puolustusyhteistyöhön positiivisemmin kuin jäsenyyden alussa, mikä selittyy ennen kaikkea euroatlantistisen koulukunnan opeilla. Suhtautumisen muutoksen suuntaa, jossa Suomi sitoutuu vahvemmin puolustuksessaan ulkoiseen tukipisteeseen, tässä tapauksessa EU:n puolustusyhteistyöhön, voidaan pitää euroatlantistisena suuntana. Sotilaallinen liittoutumattomuus sekä vahva kansallinen puolustus ovat EU:n puolustusyhteistyöstä huolimatta edelleen Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun perustana, mitä selittää pienvaltiorealismi. Globalismi selittää Suomen sitoutumista monenkeskeiseen yhteistyöhön, mutta se ei tarjoa sen syvempää analyysia Suomen suhtautumisesta EU:n puolustusyhteistyötä kohtaan, koska koulukunnan huomio on enemmän ei-perinteisessä puolustuspolitiikassa. Eurooppalaistumisen osalta positiivisempi suhtautuminen puolustusyhteistyöhön näkyy ennen kaikkea bottom-up eurooppalaistumisena, jonka mukaisesti Suomi on jälkimmäisellä tarkastelujaksolla aloitteellinen, aktiivinen ja pragmaattinen toimija puolustuspolitiikan kehittämisessä. Top-down eurooppalaistuminen painottuu lähinnä jäsenyyden alkuvaiheisiin, jolloin Suomi sisäisti EU-jäsenyyden mukanaan tuomia turvallisuuspoliittisia muutoksia. EU on muokannut suomalaista turvallisuuspolitiikan identiteettiä enemmän suuntaan, jossa Suomi ei ole enää 2010-luvulla jäsenvaltiona turvallisuuspoliittinen erityistapaus, vaan osa laajempaa turvallisuuspoliittista EU-yhteisöä. Tätä muutosta selittää parhaiten eurooppalaistumisen crossloading -mekanismi. Identiteetin uudelleenrakentumista havaitaan erityisesti liittoutumattomuuden käsitteellisenä liudentumisena ja sisällöllisenä päivittymisenä, mikä mahdollistaa puolustusyhteistyön osana sotilasliittoon kuulumattoman maan identiteettiä, asemoitumista ja turvallisuuspoliittista ratkaisua