Naudanlihantuotannon ympäristövaikutukset : kirjallisuusselvitys

Tämän kirjallisuusselvityksen tarkoituksena oli selvittää uusimman tutkimustiedon perusteella naudanlihantuotannon ympäristövaikutuksia sekä mahdollisuuksia parantaa tuotannon ympäristötehokkuutta. Selvityksen perusteella voidaan arvioida, että suomalaisen naudanlihantuotannon vahvuus on tehokas nurmentuotanto. Naudanlihantuotannossa voidaan saavuttaa ympäristöllisiä hyötyjä kahdella erilaisella toimintamallilla. Tuotannossa tulisi tavoitella intensiivistä tuotantoa, jossa nurmi- ja eläinresurssit on hyödynnetty maksimaalisesti. Toinen vaihtoehto on keskittyä laajaperäisempään tuotantoon, jossa tuotannon tukijalkana ovat tuottavat ja pitkäikäiset laidunnurmet. Nurmien tiheydestä on huolehdittava. Nurmien kasvukuntoa on ylläpidettävä täydennyskylvöillä ja riittävällä ravinnehuollolla. Kummassakin tapauksessa tuotannon tulisi tavoitella suljettua ravinnekiertoa ja omavaraista rehujen tuotantoa. Nautojen nopea kasvu ja lyhyt kasvatusaika ovat ympäristön kannalta edullisia. Nautojen teurasikä tulisi pitää noin 16 kuukaudessa. Korkeiden teuraspainojen tavoittelu aiheuttaa enemmän ympäristökuormitusta kuin eläinten teuraskypsyyden saavuttaminen nopeasti ennen kasvun hidastumista. Biologinen optimi teuraspainon saavuttamisessa on noin 75 % eläimen aikuispainosta. Lyhyen kasvatusajan saavuttaminen karkearehuvaltaisella ruokinnalla voi olla haasteellista. Karkearehun ravitsemuksellisen ja säilönnällisen laadun tulisi olla koko kasvatuskauden ajan erinomaista. Sulavuudeltaan tulisi tavoitella rehua, jonka D-arvo on noin 680–700 g/kg ka. Eläinten tulisi käyttää rehut mahdollisimman hyvin hyväksi, jolloin lannassa erittyisi mahdollisimman vähän ympäristökuormitusta aiheuttavia ravinteita. Nopeassa kasvatuksessa muodostuu vähemmän lantaa. Ympäristön kannalta on edullista, että lantaa varastoidaan vain rajoitettu aika tai/ja sitä prosessoidaan eteenpäin. Nautojen valkuaisruokinnassa on selkeästi tarkastelun paikka. Valkuaisrehut ovat rehustuksen kalleimpia komponentteja. Ylimääräisen valkuaisruokinnan vähentäminen on kannattavaa sekä ympäristön että tuottajan kannalta. Ruokinnan matalampi valkuaistaso vähentäisi virtsan ja sonnan typpipäästöjä. Suomessa tyypillisesti käytettävillä, säilörehua ja viljaa sisältävällä ruokinnoilla yli 200 kg:n painoisten kasvavien nautojen pötsimikrobien typen tarve täyttyy säilörehun ja viljan kautta. Jos pötsin mikrobisynteesi ei jostain syystä tuota riittävästi mikrobivalkuaista (esimerkiksi erittäin heikko karkearehu ja matala väkirehun saanti), tilanne voidaan korjata lisäämällä rehuannokseen kohtuullinen määrä viljaväkirehua. Tutkimusaineistojen perusteella valkuaislisällä saadut tuotannolliset hyödyt liittyvät nimenomaan tilanteisiin, joissa eläinten energian saanti ja kasvu ovat heikkoja perusruokinnalla eli eläimet on ruokittu heikkolaatuisilla karkearehuilla ja vähäisellä määrällä väkirehua. Tällöin voidaan valkuaislisää vastaavat hyödyt saavuttaa eläimen energian saantia (väkirehun määrää) lisäämällä. Nykyisten suomalaisten ruokintasuositusten mukaan yli 200 kg painavien sonnien ja hiehojen valkuaisen saanti on riittävä, kun rehuannoksen pötsin valkuaistase (PVT) on yli -10 g/kg kuiva-ainetta. Laajan tutkimusaineiston perusteella PVT:n alaraja voitaisiin kuitenkin turvallisesti pudottaa arvoon -20 g/kg kuiva-ainetta ilman negatiivista vaikutusta kasvutuloksiin. Valkuaislisän käytöllä ei ole myöskään vaikutusta ruhon laatuun, jos eläimet on ruokittu tyypillisillä suomalaisilla säilörehu-vilja -pohjaisilla rehuilla. Ruhojen rasvaisuus näyttää jopa hieman lisääntyvän valkuaisrehujen käytön myötä. Kasvavien nautojen ruokinnassa ollaan Suomessa lähes aina tilanteessa, että valkuaislisää ei tarvita. Säilörehua ja viljaa sisältävällä ruokinnalla pötsimikrobien typen tarve täyttyy perusrehujen kautta. Valkuaisrehujen turha käyttö on osaltaan heikentämässä valkuaisomavaraisuutta. Kriittisempi asia on kuitenkin lisääntyvä ympäristökuormituksen riski. Tutkimusaineistojen perusteella noin 90 % valkuaislisän sisältämästä typestä eritetään virtsan mukana. Virtsan typpi on huomattavasti sonnan typpeä herkempää sekä huuhtoutumisen että haihtumisen kautta tapahtuvalle hävikille. Hiilijalanjälkeä voidaan soveltaa naudanlihantuotannon ympäristövaikutuksien arviointiin, jos nautojen ruokinta on karkearehuvaltaista ja nurmentuotannon hiilensidontakyky pystytään määrittämään. Naudanlihan ympäristövaikutuksen arviointiin voidaan käyttää ns. elinkaariarviota. Ympäristövaikutus painottuu tällöin suuremmalla todennäköisyydellä oikealle kohderyhmälle. Vesijalanjälkeä tulisi punnita kriittisesti naudanlihantuotannon ympäristövaikutusta arvioitaessa. Naudanlihantuotanto soveltuu pohjoiselle alueellemme riittävän vuosittaisen sademäärän ja kannattavan nurmentuotannon johdosta. Vesijalanjälki muodostuu pienemmäksi, jos nurmien tuotantokyvystä huolehditaan ja eläinaineksen geneettinen potentiaali hyödynnetään hyvinä kasvuina sekä lyhyenä kasvatusaikana. Noin 80 % Suomessa tuotetusta naudanlihasta tuotetaan maidontuotannon sivutuotteena. Ympäristöjalanjälki on sivutuotteena tuotetussa naudanlihassa pienempi kuin emolehmiin perustuvassa erikoistuneessa naudanlihantuotannossa, koska kuormitus jakaantuu sekä maidon- että naudanlihantuotannolle. Emolehmätuotannon ympäristöjalanjälkeä lisää emon pitkä ylläpitokausi, jossa emojen ruokinta perustuu ravintoarvoltaan heikkoihin karkearehuihin. Sulavuudeltaan heikoista karkearehuista muodostuu puolestaan runsaasti metaania. Emojen ruokinnan toinen haaste on matala ylläpitoajan ravintoaineiden tarve, jossa yliruokinta aiheuttaa ravintoaineiden hukkaantumista. Ravintoaineiden ylimäärä lisää lannasta muodostuvia kasvihuonekaasuja. Emolehmien tuotanto-ominaisuudet, ravintoaineiden tarve, kasvatusolosuhteet ja markkinoiden preferenssi tulisi yhteensovittaa mahdollisimman tarkasti. Emolehmätuotannon ympäristöä kuormittavia ravinne- ja kasvihuonekaasupäästöjä voidaan saada pienennettyä suomalaisissa kasvatusolosuhteissa kahdella erilaisella strategialla: 1) Vähätuottoisten alueiden hyötykäyttö kasvukauden laidunnuksessa. Kevätpoikivilla emoilla kunnostus tapahtuu tässä strategiassa sisäruokintakaudella, jolloin mahdolliset ravinnepäästöt sitoutuvat kuivikkeeseen ja kierrätetään pellolle. 2) Hyvätuottoisten peltolaitumien käyttö kasvukauden laidunnuksessa. Emojen ruokinta suunnitellaan siten, että kuntoluokka laskee sisäruokintakaudella kuntoluokkaan 2,0–2,5. Emojen ravintoaineiden tarve on laidunkaudella korkea maidontuotannosta ja kunnostuksesta johtuen, jolloin ravintoaineiden pidättyminen on mahdollisimman suurta. Ravinnepäästöt sisäruokintakaudella sitoutuvat kuivikkeisiin ja kierrätetään pelloille. Strategioissa hyödynnetään emolehmän kuntoluokka, erilaiset laidun- ja pelto-olosuhteet, hyvä kuivitus sisäruokintakaudella ja mahdollinen rotu tai risteytys. Emolehmätuotannon vahvuus voi olla niin sanottu ekologinen ja sosiaalinen kestävyys. Naudanlihantuotannon ympäristökuormitus pienenee samansuuntaisilla toimenpiteillä, joilla voidaan parantaa tuotannon taloudellista kannattavuutta. Ympäristöjalanjäljen pienentämissä korostuu kokonaisuuden hallinta. Yksittäisillä toimenpiteillä voidaan saavuttaa pieniä vaikutuksia, mutta kokonaisuuden hallitsemisella ympäristökuormitus voi muodostua huomattavasti pienemmäksi. Tuottajien kannattaa sijoittaa kestäviin eläimiin, jotka ovat valmiimpia ympäristön aiheuttamiin muutoksiin. Olemassa olevien resurssien mahdollisimman hyvä hyödynnys parantaa kannattavuutta, mutta on myös ympäristöteko