Kasvigeenivarat ja kulttuuriperintö

Käsite kulttuuriperintö on tullut suomalaiseen kielenkäyttöön yleisemmin vasta 1900- luvun lopulla. Paikkasidonnaisuuden vähentyessä ja maailman muuttuessa nopeasti ovat siteet synnyinseutuun, perinteiseen maatalouteen ja siihen liittyvään elämänmuotoon katkeilleet niin kotimaassa pysyneillä kuin maasta toiseen muuttaneilla. Kun perinteet eivät siirry perheessä tai paikallisyhteisössä, tarvitaan niistä kertomiseen ja niiden osoittamiseen muita: viranomaisia, yhdistyksiä, museoita, yrityksiäkin. On tehtävä töitä, että menneisyyden jälkiä voisi kokea yhteisöllisesti omaksi. 1970-luvulla kulttuuriperinnöstä tuli viranomaiskäsite, joka liittyi arvokkaan muistettavan suojeluun. 1980-luvulta alkaen sana löi itsensä läpi, siitä tuli kulttuuripoliittinen suosikkitermi. Sillä viitataan nyt tämän päivän ilmiöihin, jotka ammentavat menneisyydestä. Kulttuuriperintö on myös moraalinen termi, joka velvoittaa toimimaan yhteiseksi hyväksi . Se kannustaa huomaamaan ja huolehtimaan. Arvot ja tunteet ovat kulttuuriperinnön käyttövoimana. Kulttuuriperintö on melkein käsky: huomaa, käytä, nauti, auta, osta! Kulttuuriperintöä valitaan, vaalitaan, luodaan, tuotteistetaan. Sitä pyrkivät määrittämään viranomaiset ja asiantuntijat yhdessä sekä poliittiset toimijat, mutta myös elinkeinonharjoittajat, taiteiden edustajat, elämäntapa- ja harrastuneisuusryhmät ja aktiiviset kansalaiset. Kansainväliset biodiversiteettisopimukset velvoittavat valtioita aktivoitumaan luonnonsuojelussa, tehostamaan lajiseurantaa ja kiinnittämään huomiota myös häviämässä oleviin viljeltyihin lajikkeisiin ja kantoihin. Nämä velvoitteet ovat nostaneet esiin tai luoneet poikkitieteellisen etnobiologian, tutkimushaaran, jonka tehtävänä on tarkastella ihmisen ja luonnon suhdetta: Miten ja millä perusteilla ihminen on eri aikoina, eri paikoissa ja eri yhteisöissä käyttänyt hyväkseen luonnon monimuotoisuutta ja samalla vaikuttanut siihen. Etnobiologian yhteydessä käytetään ahkerasti termiä kulttuuriperintö, riippumatta siitä, onko kyseinen vanha perinne varsinaisesti välittynyt ja vaikuttaako se nykyajassa vai ei. Etnobiologia on myös käskynomaista: huomaa, ymmärrä, elvytä, älä unohda! Se on asiantuntijoiden esiin nostamaa historiaa, josta voidaan rakentaa kulttuuriperintöjä. Suomen kansallinen kasvigeenivaraohjelma pyrkii siihen, että maatiaiskasvien geeniperimä olisi keskeistä kansallista kulttuuriperintöämme. Silloin se ilmenisi julkisen sektorin toiminnassa ja kansalaisten parissa arvostuksena ja huomioon ottamisena. Nyt ollaan vaiheessa, jossa jotkut asiantuntijat ja viranomaiset herättelevät laajempaa väkeä huomaamaan asian tärkeyden ja toiminnan tarpeen. Museot eivät vielä ole oikein havahtuneet, vaikka ovatkin nimenomaan kulttuuriperinnön palveluksessa. Ne kertovat kyllä esineitä käyttäen maatalouden moninaisuudesta ja kansanomaisesta ympäristön hyödyntämisestä. Museoiden harvalukuiset hoidetut hyötypuutarhat ovat ensisijaisesti opetuksellisia tai esteettisiä. Niiden kasvilajit voivat olla perinteisiä, mutta kannat niitä, mitä on satuttu sopivasti saamaan vaikka siemenkaupasta. Museoiden puutarhojen tarkoituksena ei vielä ole paikallisten kasvigeenivarojen ylläpito. 18 Paikallisuus on museoiden vahvuus säilyttäjinä. Maamme joka kolkassa on kotiseutumuseoita, yleispiirteiltään usein toinen toistaan muistuttavia. Niiden erityislaatu onkin paikallisuudessa, joka muuten on monessa mielessä murtunut. Kotiseutumuseot säilyttävät etupäässä oman pitäjänsä, kuntansa, alueensa vanhaa esineistöä ja niihin liittyvää tietoa, ja esittelevät sitä. Ne voisivat säilyttää myös paikallisesti viljeltyjä maatiaiskantoja sellaisista lajeista, jotka eivät vaadi intensiivistä hoitoa. Museot voivat parhaimmillaan muodostaa paikallisten säilyttäjien verkoston. Se on melkein olemassa. Paikallisten kasvigeenivarojen suojelussa museoiden valttina on runsaslukuisuus, paikallisuus ja paikallistuntemus ja se, että niiden tehtävänä on suojelu, muistutus ja kasvatus. Heikkoutena on palkatun väen niukkuus: puutarhanhoitoon ei riitä palkkatyöväen aikaa, vaikka halua olisi. Yleensä kotiseutumuseota ylläpitääkin yhdistys talkoovoimin. Silloin ei puhuta niinkään rahasta kuin toimeliaisuudesta ja aikaansaatavuudesta. Monella toimijalla on vielä taustansa maataloudessa. Kasvigeenivarojen säilyttäminen paikallisia maatiaiskantoja ylläpitämällä olisi heille todennäköisesti läheinen asia, jonka edestä oltaisiin valmiita panostamaan, kun se oivallettaisiin museon tärkeäksi yhteiskunnalliseksi tehtäväksi. Ja yhteistyötä tarvitaan. Yhdessä oppilaitosten ja laajan puutarhaviljelyn harrastajakunnan avulla maatiaistietoutta ja harrastusta voidaan ylläpitää ja levittää museoissa ja museoiden myötävaikutuksella. Mutta tarvitaan hyviä esimerkkejä ja innostavia matkasaarnaajia, jotta maatiaisviesti saadaan läpi! Nyt museoissa toimivalle sukupolvelle internet ei riitä innostajaksi.vo