Nuorisorikollisia koskevan sääntelyn kehittyminen osaksi Suomen lainsäädäntöä 1866-1943

Tutkimus käsittelee sitä, miten nuoret rikoksentekijät ensimmäistä kertaa otettiin Suomen lainsäädännössä huomioon 1800-luvun lopulla, ja kuinka lainsäädännön kehitys jatkui siihen vaiheeseen asti, kun vuonna 1940 säädettiin laki nuorista rikoksentekijöistä. Kyseinen laki oli ensimmäinen Suomen lainsäädäntöön kuuluva erityislaki koskien nuoria rikoksentekijöitä. Lainsäädännön kehityksen ohella tutkimuksessa tarkastellaan niitä yhteiskunnallisia seikkoja, jotka olivat vaikuttamassa niihin lainsäädännöllisiin toimiin, joihin vuosina 1866 – 1943 ryhdyttiin. Tutkimus on oikeushistoriallinen ja perustuu lainvalmisteluasiakirjojen sekä tutkimusteemaa käsittelevän oikeuskirjallisuuden analyysiin. Tärkeimpinä lähdeteoksina mainittakoon Inkeri Anttilan ”Nuori lainrikkoja” (1952) sekä Timo Harrikarin ”Lastensuojelun historia” (2019). Tutkimuksen myötä tullaan siihen tulokseen, että vielä 1800-luvulla rikosoikeusajattelua hallinneesta klassisen koulukunnan ajattelumallista siirryttiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kohti sosiologisen koulukunnan oppeja. 1900-luvun alkupuolella suuren modernisaatioprojektin tuloksena lasten orpoutta, köyhäinhoitoa, irtolaisuutta, kerjuuta, hoidon ja koulun laiminlyöntiä sekä pahantapaista käytöstä koskevat säännökset keskitettiin lastensuojelulainsäädäntöön. Tässä oli kyse valtiojohtoisuuden kasvusta suojelukysymyksen hallinnassa. Tarkastelemani ajanjakson tärkeimmät saavutukset olivat lastensuojelulain säätäminen vuonna 1937 sekä laki nuorista rikoksentekijöistä, joka säädettiin vuonna 1940 ja saatiin voimaan 1943