Ruokinnan keinot sianlannan fosforipitoisuuden alentamiseksi

Vesiensuojelun tavoitteet edellyttävät maataloudelta vesistöjä rehevöittävän ravinnekuormituksen vähentämistä. Kotieläintiloilla tämä tarkoittaa peltoviljelyyn ja lannan käsittelyyn kohdistuvien toimenpiteiden lisäksi eläinten ruokinnan optimointia niin, että lantaan siirtyy mahdollisimman vähän ravinteita. Sianlannan fosforipitoisuuden minimoimiseksi tarvitaan tietoa sikojen ravinnontarpeesta eri tuotantovaiheissa, käyttökelpoisen fosforin määrästä eri rehuissa ja fytaasivalmisteiden tehokkuudesta. Tämä kirjoitus käsittelee MTT:n Ympäristöä säästävä sikojen ruokinta -hankkeen tutkimuksia ruokinnan mahdollisuuksista vähentää sianlantaan erittyvän fosforin määrää, ja ruokinnan vaikutuksista helposti huuhtoutuvan fosforin määrään sian lannassa. Fosfori varastoituu kasvien siemeniin pääasiassa fytiinihappona, jota yksimahaisten eläinten ruuansulatusentsyymit eivät juuri pysty pilkkomaan. Viljojen fosforista 72 – 95 % oli sitoutuneena fytiinihappoon, ja fytiinihapon pitoisuus korreloi positiivisesti fosforipitoisuuden kanssa. Vehnässä ja ohrassa oli luontaista fytaasia joka edesauttaa fytiinihapon pilkkoutumista sian ruuansulatuskanavassa. Kaurassa, palkoviljoissa ja lämpökäsitellyissä valkuaisrehuissa fytaasiaktiivisuutta ei löytynyt juuri lainkaan. Sianrehujen fosforipitoisuudet vaihtelevat 4 – 7 g/kg KA, ja niissä on fytaattifosforia 2,5 – 3 g/kg KA raaka-aineista ja rehuseoksen käyttötarkoituksesta riippuen. Rehujen fosforin käyttökelpoisuutta sioille arvioidaan usein fosforin näennäisen kokonaissulavuuden perusteella. Siihen vaikuttavat sekä rehun fytiinihappopitoisuus että luontaisen fytaasin aktiivisuus. Luontaisen fytaasin ansiosta varsinkin vehnän, mutta myös ohran fosforin sulavuus paranee, kun viljaa ei lämpökäsitellä. Rehuoptimoinnin helpottamiseksi mikrobifytaasin sulavuusvaikutuksen arviointiin on annettu erilaisia muuntokerotoimia, mutta ne vaihtelevat suuresti ei lähteiden välillä. Fytaasin vaikutus fosforin sulavuuteen ei ole suoraviivaista, ja sulavuuden muutos pienenee fytaasiannoksen kasvaessa. Erilaiset fytaasit ovat vaikutukseltaan hieman erilaisia, ja niiden tehoon vaikuttavat myös rehujen fytiinihappopitoisuus ja muut ominaisuudet. Niinpä monien fytaasivalmisteiden vaikutusten laittaminen samalle asteikolle ruokinnan suunnittelua varten ei ole helppoa. Sikojen fosforin tarve voidaan määrittää empiirisesti tuotantokokeiden avulla tai laskea faktoriaalisesti elintoimintojen ylläpitoon ja tuotantoon eli kasvuun, jälkeläisten tuottamiseen ja maidontuotantoon tarvittavan fosforimäärän summana. Tulevaisuudessa eläinaineksen ominaisuudet on todennäköisesti otettava huomioon fosforisuosituksia annettaessa, jotta lannan ravinnepitoisuuksien minimointiin tähtäävä ruokinta ei vaaranna luuston kehitystä ja riittävää lujuutta. Sikojen ravinnontarpeen mukaan muuttuva monivaiheinen ruokinta alentaa lannan fosforipitoisuutta 5 – 10 %. Vaiheruokinnan mahdollisuuksia ei ole kuitenkaan vielä täysin hyödynnetty. Tilakyselyn perusteella lihasioilla oli 1-, 2- ja 3-vaiheruokinta 37, 49 ja 23 % vastanneista. Emakoiden ruokinnassa 81 % käytti erillisiä tiineys- ja imetysrehuja. Yleisimmät vaiheruokinnan käytön esteet olivat jatkuvatäyttöiset osastot ja riittämätön rehujen varastotila. Fosfaattien huikea hinnannousu on vasta viime vuosina laajentanut fytaasin käytön lähes kaikkiin sikojen täysrehuihin ja myös täydennysrehuihin. Fytaasilla voidaan korvata osa sianrehujen fosfaatista sikojen kasvun, liikuntakyvyn ja luiden lujuuden pysyessä hyvinä, ja se alentaa lannan fosforipitoisuutta 20 – 30 %. Yli 80-kiloisten lihasiko-jen rehussa fosfaattia ei tarvita välttämättä lainkaan, kun rehussa on fytaasia. Mitä alemmaksi sianrehujen fosforipitoisuus saadaan laskettua, sitä vähemmän lannassa myös on fosforia. Vesiuuttoisen fosforin katsotaan ennustavan lantafosforin huuhtoutumisalttiutta. Sianlannan fosforista noin 90 % oli epäorgaanista fosforia. Rehun fosfaattipitoisuus ei vaikuttanut vesiuuttoisen fosforin määrään lannassa, mutta rehun kalsium-fosforisuhteen suurentaminen pienensi sitä. Fosfaatin osittainen korvaaminen fytaasilla alensi selvästi sonnan fosforipitoisuutta ja vähensi helppoliukoisen fosforin määrää. Helppoliukoista fosforia oli hieman enemmän liemimäisiä viljavalkuaisrehuja sisältäneillä ruokinnalla kuin ohra-soijaruokinnoilla. Maaperän happamuudesta riippuen osa hitaasti liukenevasta fosforista voi siirtyä helppoliukoiseen fraktioon ja siten altistua huuhtoutumiselle