Talvenkestävien alppiruusujen jalostus

In 1973 a Rhododendron breeding program was started at the Department of Plant Breeding, University of Helsinki. The program was based on the extremely hardy rhododendron material that had been naturally selected at Arboretum Mustila. The aim was to create new frosthardy cultivars that could tolerate minimum temperatures below —35°C in mid-winter. Rhododendron brachycarpum subsp. tigerstedtii Nitz. was used as the maternal parent in the majority of crosses. Also R. smirnowii and R. catawbiense were used as sources for winter hardiness. Totally 148 different combinations were done between species, species and hybrids and between hybrids. The total number of matings was 496. Over 20 000 seedlings were obtained and a total of 13 752 plants were planted in field trials on eight different test sites between 1975—1979. After two extremely cold winters, 1984/85 and 86/87, about 60 % of the plants died or were severely damaged. R. brachycarpum subsp. tigerstedtii crosses with either R. smirnowii or R. calawbiense gave the best genetic material for better climatic adaptation. The progenies of these crosses survived without any severe damage when minimum temperature was as low as 37°C. Tissue culture methods were developed and used in vegetative propagation of selected ortets. By the end of 1987 six clones have been released as new cultivars for commercial propagation.Alppiruusut (Rhododendron sp.) kuuluvat Ericaceae- eli kanervakasvien heimoon ja sukuun kuuluu lähes 900, etupäässä aasialaista lajia. Alppiruusujen jalostus käynnistyi Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1800-luvun loppupuolella. Kohta sata vuotta kestäneen jalostustyön tuloksena on yli 4 800 nimettyä lajiketta rekisteröity virallisesti. Suuresta lukumäärästä huolimatta ei näiden lajikkeiden joukosta löydy Pohjois-Euroopassa hyvin menestyviä lajikkeita. Heikosta talvenkestävyydestä huolimatta tuodaan Suomeen vuosittain noin 50 000 alppiruusun tainta Keski-Euroopan taimitarhoista. Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitoksella käynnistettiin vuonna 1973 alppiruusujen (Rhododendron sp.) jalostusohjelma, joka perustui Mustilan arboretumin kestävään alppiruusuaineistoon. Erityisen kestäväksi alppiruusuksi osoittautui korealainen kookas, valkeakukkainen laji R. brachycarpum subsp. tigerstedtii Nitz. eli mustilanalppiruusu. Erinomaisen talvenkestävyytensä vuoksi tämä laji valittiin jalostusohjelman keskeiseksi lajiksi. Pyrkimyksenä oli yhdistää mustilanalppiruusun talvenkestävyys ja muiden sitä arempien lajien ja lajikkeiden koristeellinen kasvutapa ja kaunis kukinta. Muita keskeisiä lajeja ohjelmassa olivat R. catawbiense, R. metternichii, R. smirnowii ja R. yakushimanum. Risteytysohjelmassa käytettiin äiteinä kaikkiaan 53 Mustilan arboretumissa kasvavaa alppiruusuyksilöä. Ne kuuluivat 8 lajiin ja 27 niistä oli hybridejä. Pölyttäjinä käytettiin kaikkiaan 114 yksilöä, joista osa oli Mustilan arboretumista tai muista suomalaisista alppiruusukokoelmista ja osa siitepölystä haettiin Ruotsista, Tanskasta ja Hollannista. Pölyttäjien joukossa oli 23 lajia ja 48 hybridiä. Käytetyt hybridit on lueteltu liitteessä I. Risteytysohjelmassa tehtiin kaikkiaan 148 erilaista lajien, lajien ja hybridien ja hybridien välistä risteytystä. Niiden lisäksi tehtiin 30 itsepölytyserää sekä 14 kontrollierää, joissa emaskuloitua kukintoa ei pölytetty. Vapaapölytteisiä eriä oli 10. Kaikkiaan risteytysohjelmassa oli 496 risteytyserää. Risteytysten tuloksena saatiin yli 20000 siementainta, joista ensimmäisen elinvuoden aikana kuoli noin 25 %. Jälkeläiskokeet perustettiin seitsemälle paikkakunnalle: Elimäelle, Helsinkiin, Piikkiöön, Kotkaniemen Vähämäkeen, Mikkeliin, Lappeenrantaan sekä Ouluun. Vuosina 1975—79 jälkeläiskokeisiin istutettiin kaikkiaan noin 14000 tainta. Vuoteen 1982 mennessä oli istutetusta aineistosta kuollut 37 % eri syistä johtuen. Huono talvenkestävyys oli ensimmäisinä vuosina vain harvoin syynä taimien menehtymiseen; useimmiten syynä oli epäsopiva istutuspaikka tai taimien väärä hoito istutusten jälkeen. Hyvin usein taimia myös varastettiin koepaikoilta. Aineiston valinta käynnistyi, kun taimet olivat noin 75 cm:n korkuisia, eli niiden latvat olivat lumipeitteen yläpuolella keskitalvellakin. Tärkein valintaperuste oli ilmastollinen sopeutuminen, kuten pakkasenkestävyys, hallankestävyys ja kasvukaudenaikaisen kuivuuden kestävyys. Muita valintaperusteita olivat kukintaominaisuudet, lehdistön koristeellisuus, pensaan kasvutapa, kasvullisten ja suvullisten jaksojen rytmittyminen, kasvien terveys ja kasvien ikääntyminen. Risteytysaineiston talvenkestävyyttä testattiin kylminä talvina 1984/85 ja 1986/87. Nämä kaksi talvea olivat useimmilla koepaikkakunnilla vuosisadan kylmimmät. Erityisesti talvella 1986/87 esiintyi poikkeuksellisen runsaasti juuristovaurioita. Mainittujen kahden kylmän talven seurauksena noin 30 % risteytysaineistosta kuoli tai vaurioitui niin pahoin, että ne poistettiin koekentiltä. Risteytysjälkeläistöjen kesken oli huomattavia eroja talvenkestävyydessä. Mustilanalppiruusun (R. b. subsp. tigerstedtii) jälkeläiset olivat talvenkestävyydeltään selvästi parhaimmat. Kun se risteytettiin nukka-alppiruusun (R.smirnowii) kanssa saatiin erityisen kestäviä jälkeläistöjä. Samoin, kun pölyttäjänä käytettiin puistoalppiruusua (R. catawbiense), saatiin hyvin kestäviä, joskaan ei kovin koristeellisia jälkeläisiä. Resiprookkiset risteytykset osoittivat mustilanalppiruusun voimakkaan äidinvaikutuksen talvenkestävyyden periytymisessä. Sen sijaan sen kookas kasvutapa ei periytynyt voimakkaasti jälkeläistöön. Risteytyksistä kääpiölajikkeiden kanssa saatiin hyvin hillittykasvuisia, usein kasvutavaltaan kompakteja hybridijälkeläisiä. Risteytysaineistosta valittiin kaikkiaan noin 80 parasta hybridiyksilöä tarkempia lajikekokeita varten. Niiden lisäämiseksi kehitettiin meristeemilisäysmenetelmä, jonka avulla kloonattiin lajikekokeita varten tarvittavat taimet. Lajikekokeita alettiin perustaa vuonna 1983 seitsemälle paikkakunnalle Etelä- ja Keski-Suomeen. Vuoden 1987 loppuun mennessä kuusi hybridi-kloonia oli laskettu kaupalliseen lisäykseen. Lajikkeet ’Elviira’ ja ’Hellikki’ olivat punakukkaisia, ’Haaga’ ja ’Universitas Helsingiensis 350’olivat vaaleanpunakukkaisia sekä ’St. Michel’ H42 ja ’P. M. A. Tigerstedt’ olivat valkeakukkaisia. Jalostusohjelman tuloksena on Suomeen saatu alppiruusulajikkeisto, jonka alhaisten lämpötilojen kestävyys on ainakin —35°C ja osa lajikkeista kestää jopa -40°C:een pakkasia ilman mainittavia vaurioita. Täten alppiruusujen viljelyaluetta voidaan Euroopassa ja Amerikassa laajentaa sekä pohjoiseen että ilmastoltaan mantereisille alueille. Monivuotisten puuvartisten koristekasvien jalostus vaatii runsaasti aikaa. Alppiruusun jalostusohjelma vie arviolta noin 20 vuotta. Talvenkestävyyden testauksessa kenttäolosuhteissa on otettava huomioon se, että Suomessa esiintyy keskimäärin 10—15 vuoden välein ns. »pullonkaulavuosi», eli normaalia kylmempi vuosi. Täten jälkeläiskokeita suunniteltaessa on niiden kesto arvioitava siten, että ainakin yksi »pullonkaulavuosi» osuu kokeen ajaksi