Suomessa viljeltyjen ohralajikkeiden alttius Bipolaris sorokiniana-sienen ilmalevintäisen kuromatartunnan aiheuttamalle lehtilaikkutaudille

Air-borne secondary inoculum of Bipolaris sorokiniana caused severe foliar diseases and yield losses in all 12 spring barley cultivars tested in greenhouses or in the field. For secondary infection to occur a high relative humidity was necessary. Yield losses due to foliar diseases reached a maximum of 43.4 % in greenhouse experiments and 27.8 % in the field. The mean losses were 20.3 % and 12.3%, respectively. Early infection at the time of heading or shortly after it resulted in higher yield losses than did later infection, although the symptom expression was opposite. Spore inoculation or natural secondary infection by the spores from a diseased crop after heading always resulted in a high infection incidence in the grain. Infection incidence as well as fungal invasion of the internal cell leyers of the grains varied significantly among barley cultivars. The most susceptible of those tested were cvs. Teemu, Paavo and Pomo, while the most resistant were Ingrid, Otra and Pirkka.Suomessa viljeltyjen ohralajikkeiden reagointia ilman mukana leviävän ohran tyvi- ja lehtilaikkua aiheuttavan Bipolaris sorokiniana-sienen (syn. Helminthosporium sativum, koteloaste Cochliobolus sativus) kuromatartuntaan tutkittiin astia-ja kenttäkokeiden avulla Helsingin yliopiston kasvipatologian laitoksella vuosina 1973—1979. Astiakokeita tehtiin normaalissa kasvihuoneessa ja katetussa ulkotilassa, missä ilman lämpötila ja kosteus säilyivät lähellä vallinneita luontaisia arvoja. Kokeiden avulla pyrittiin lajikealttiuden lisäksi selvittämään ohran infektoitumisaikaisen kehitysvaiheen merkitystä sekä myös sienirodun vaikutusta taudin oireisiin ja ankaruuteen. Sienen kuromasuspensio (noin 104 kuromaa/ml) levitettiin kasvustoihin sumuttamalla. Käsittelyaikoja oli astiakokeissa 3—5 ja kenttäkokeessa kaksi. Ensimmäinen käsittely tapahtui juuri ennen tähkälletuloa ja seuraavat 5—10 vuorokauden välein paitsi kenttäkokeessa, missä toinen sumutuskerta seurasi kolmen viikon kuluttua ensimmäisestä. Koeastiat, myös kontrollit, siirrettiin sumutuskäsittelyn jälkeen kahdeksi vuorokaudeksi muovitelttaan, minkä ilmansuhteellista kosteutta pidettiin 90—100 %:ssa ja lämpötilaa 16—22°C:ssa. Kenttäkokeen kasvustot sumutettiin myöhään illalla. Oireet havainnoitiin ja tulostettiin 7 vrk:n kuluttua, mutta havainnointia jatkettiin kasvustojen tuleentumiseen asti. Korjatuista sadoista määritettiin jyvien ulkoinen ja sisäinen sienitartunta, kenttäkokeen sadoista myös jyvien itävyys sekä orastuvuus. Ohrakasvustoihin sumutettu kuromasuspensio samoin kuin kenttäkokeessa todettu luontainen kuromalevintä aiheuttivat voimakkaita lehtilaikkuoireita kaikissa tutkittavina olleissa 12 ohralajikkeessa. Eri sieni-isolaattien aiheuttamat oireet poikkesivat havaittavasti toisistaan, mutta oire-eroja aiheutui myös lajikkeiden erilaisesta reagoinnista. Lyhytaikainen kuromalevitystä seuraava kostea jakso todettiin välttämättömäksi sieni-infektion tapahtumiseksi. Kasvuston injektoiminen ennen tähkälletuloa johti astiakokeissa lähinnä vain lehtilaikkujen muodostumiseen ja laikkuisten lehtien myöhempään kuihtumiseen. Kenttäkokeessa varhainenkin kuromasumutus aloitti sienen nopean kehittymisen ja luontaisen sekundäärisen kuromalevinnän kasvustossa, mikä myös johti jyväsadon runsaaseen infektoitumiseen. Lehdistön osittaisesta tuhoutumisesta seurasi astiakokeissa suurimmillaan 43.4 %:n satotappio (lajike Teemu) ja kenttäkokeissa 27.8 %:n tappio (Karri). Kokeiden keskiarvot olivat vastaavasti 20.3 % ja 12.3 %. Ennen tähkimistä puhjennut lievänäkin pysynyt lehtilaikkutauti aiheutti suuremman sadonmenetyksen kuin kolmisen viikkoa tähkälletulon jälkeen puhjennut, voimakkaaksi kehittynyt lehdistön kuihtuminen. Suoranaisen satotappion lisäksi jyväsadon sienitartunta oli kokeissa merkittävää. Tähkälletulon jälkeinen sieni-infektio johti astiakokeissa lajikkeesta riippuen 26—100 %:n siementartuntaan. Luontainen kuromatartunta laikkutaudin kuihduttamista lehdistä johti 55— 84 %:n siementartuntaan kenttäkokeessa. Lajike-erot ilmenivät suurina etenkin jyvien infektoituneisuusasteena ja sieni tunkeutui yleisesti suurinta alttiutta osoittaneiden lajikkeiden jyvien sisäosiin infektoiden myös alkion. Koetulosten yhteenvetona voitiin todeta lajikkeet Teemu, Paavo ja Pomo altteimmiksi sekä Ingrid, Otra ja Pirkka kestävimmiksi sienen sekundääri-infektiolle. Tutkittaessa aikaisemmin lajikkeiden reagointia maalevintäiseen sienitartuntaan päädyttiin samankaltaiseen järjestykseen. Sienen aiheuttamaa lehtilaikkutautia voidaan tarvittaessa torjua fungisidiruiskutusten avulla, mutta toimenpide ei ole useinkaan taloudellisesti kannattava, koska lehdistö kuihtuu tavallisesti vasta kasvun myöhäisessä vaiheessa. Torjunta vähentää jyväsadon sienitartuntaa, mutta ei pysty estämään sitä kokonaan. Sopivan viljelykierron ja siemenen peittauksen avulla saavutetaan hyvä torjuntatulos, koska suuri osa sekundääri-infektiota aiheuttavista sienenkuromista on lähtöisin itse kasvustosta tai edellisen kasvuston satojätteistä. Ohran lisäksi vehnä on sienelle erityisen altis. Kaura, öljykasvit, palkokasvit, juurikasvit sekä eräät nurmikasvit ovat kestäviä ja soveltuvat siten hyvin viljelykiertoon keskeyttämään ohran tai vehnän viljelyn ainakin kahdenkasvukauden ajaksi