Lainasanatutkimus Virittäjässä ja muualla

Artikkelissa käsitellään suomen kielen lainasanakerrostumien tutkimushistoriaa Suomessa, erityisesti Virittäjän sivuilla, vuodesta 1869 (jolloin Vilhelm Thomse­nin Den gotiske sprogklasses indflydelse på den finske julkaistiin) nykypäivään. Kir­joituksessa keskitytään suomen vanhimpien (esihistoriallisten) lainasanojen käsit­telyyn. Lainasanatutkimus voidaan jakaa kolmeen aikakauteen: nuorgrammaattiseen klassiseen kauteen, pimeään keskiaikaan (äännelaittomuuksien aikaan) sekä strukturalistiseen renessanssiin (uuteen aikaan). Nuorgrammatiikan aika alkoi Thomsenin myötä, ja se oli Virittä­jässä produktiivisen ja korkeatasoisen lainasanatutkimuksen aikaa. Tämä päättyi vä­hitellen 1920- ja 1930-luvulle tultaessa, kun suomalaiset tutkijat ryhtyivät vieroksu­maan lainaetymologioita, joita pidettiin epäisänmaallisina osassa tutkijayhteisöä. Tänä ”omaperäisiä” etymologioita suosineena aikana julkaistiin kuitenkin yksittäisiä laadukkaita lainasanatutkimuksia myös Virittäjän sivuilla. Vuodesta 1970 alkaen Jorma Koivulehto ja seuraajansa veivät lainasanatutkimuksen uuteen aikaan, ja myös Virittäjässä esitettiin useita uusia germaanisia ja balttilaisia sekä joitakin arjalaisia ja muita indoeurooppalaisia lainaetymologioita. Tästä lähtien lainasanatutkimukselle on ollut ominaista strukturalistinen lähestymistapa ja jo Thomsenin painottamien äännesubstituutioiden merkityksen korostaminen. Kuitenkin 2000- ja erityisesti 2010-luvulla lainasanatutkimus on jäänyt Virittäjässä varsin vähäiseen asemaan, vaikka yksittäisiä hyviä lainaetymologioita lehden sivuilla on viime vuosikymmeninäkin julkaistu. Loanword research in Virittäjä and elsewhere The article discusses the history of Finnish loanword research in Finland, especially in the journal Virittäjä, from 1869 (the year when Vilhelm Thomsen’s Den gotiske sprogklasses indflydelse på den finske was published) to the present day, concentrating on the earliest (prehistoric) loanwords in Finnish. The history of loanword research can be split to three distinct periods: the neogrammarian classical age, the dark middle ages (the age of ‘sound lawlessness’) and the structuralist renaissance (the modern age). The classical age started with Thomsen, and in Virittäjä this was a fruitful period featuring many high-quality loan etymologies. This period gradually came to an end during the 1920s and 1930s, when Finnish researchers became more wary of loan etymologies, which were considered by some to be unpatriotic. However, during this period when ‘native’ etymologies were preferred, a number of accomplished loanword studies were published in Virittäjä. From 1970 onwards, Jorma Koivulehto and his colleagues began a revival of loanword research, and Virittäjä too saw the publication of many new Germanic and Baltic etymologies, in addition to several Indo-Iranian and other Indo-European studies. The structuralist approach and the emphasis on sound substitution (already explored by Thomsen) became characteristic of loanword research during this period. However, throughout the 2000s and notably the 2010s, loanword research has become a more peripheral part of Virittäjä’s content, though some good etymologies have been published in the journal during the last two decades