From Paradise to the Town of no Hope : Home-making among the Soviet-era Russian-speakers in Narva, Estonia

Neuvostoliiton hajottua venäjänkielisen väestön asema Virossa joutui kiivaan poliittisen kamppailun kohteeksi. Viron venäjänkielinen väestö, joka oli asettunut Viron alueelle neuvostovallan aikana, alettiin nähdä muukalaisina, joiden oikeus kotiin ja kansalaisuuteen Virossa tulivat monin tavoin kyseenalaistetuiksi. Tälle Neuvostoliiton sisäisen siirtolaisuuden kautta syntyneelle venäjänkieliselle väestölle ei annettu automaattisesti Viron kansalaisuutta, heillä ei ollut oikeutta kaksoiskansalaisuuteen ja heiltä edellytettiin viron kielen taitoa, mitä suurimmalla osalla heistä ei ennestään ollut. Tätä politiikkaa perusteltiin sillä, että se oli ainoa tapa suojella Viron kansallista itsenäisyyttä, ja uuden valtion perustana täytyi olla ajatus etnisestä virolaisuudesta ja viron kielestä. Tämän seurauksena venäjänkielinen väestö, joka oli kotiutunut Viroon vuosikymmenten kuluessa, on kokenut, että heidän kotinsa neuvostoajan jälkeisessä Virossa on uhattuna. He ovat myös kokeneet sosialismin kaatumista seuranneet, dramaattiset taloudelliset ja sosiaaliset muutokset, mukaan lukien Viron integrointi uusliberaalin kapitalismin rakenteisiin ja neuvostoaikaisten sosioekonomisten rakenteiden rapautuminen. Näihin muutoksiin on liittynyt monenlaista kamppailua, ja erityisesti iäkkäämmät sukupolvet ovat kärsineet myös tunnetasolla paljon. Tämä väitöskirja analysoi näitä kotiin ja kuulumiseen liittyviä kamppailuja Viron Narvassa. Narva on Viron koillisosassa sijaitseva suhteellisen pieni teollisuuskaupunki, jossa venäjänkieliset muodostavat asukkaiden enemmistön. Narvasta tuli rajakaupunki Viron itsenäistymisen yhteydessä, ja myöhemmin EU:n itäisin kaupunki. Keskityn erityisesti venäjänkielisen väestön kodin ‘tekemisen’ käytäntöihin, joita tarkastelen sekä neuvostoaikana että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana. Tarkastelen venäjänkielisten narvalaisten arjen käytäntöjä kotia koskevan antropologisen tutkimuksen valossa, ja keskityn erityisesti kodin poliittisiin ulottuvuuksiin. Ammennan erityisesti niistä teoreettisista keskusteluista, joissa käsitteellistetään siirtolaisten kodin rakentamisen käytäntöjä ja kotia mahdollisuuksien tilana. Tarkastelen kodin ‘tekemistä’ materiaalisena, emotionaalisena, sosiaalisena ja poliittisena toimintana, ja ymmärrän sen prosessina, joka muokkautuu suhteessa valtioon, tulevaisuuden toiveisiin sekä jälkisosialistiseen transformaatioon. Tutkimus perustuu laajaan etnografiseen kenttätyöhön Narvassa vuosina 2010– 2011 sekä lyhyen seurantajakson aikana vuonna 2018. Informanttini ovat syntyneet Viron ulkopuolella entisen Neuvostoliiton alueella, mutta muuttaneet neuvostoaikana Narvaan. Tutkimuksen päähenkilöitä ovat siis neuvostoajan siirtolaiset, erityisesti venäjänkieliset iäkkäät sukupolvet, sekä kaupunki itsessään. Selvittämällä venäjänkielisen väestön muuttoliikkeen historiaa neuvostoaikana, kodin ‘tekemisen’ käytäntöjä Narvassa sinne muutettaessa sekä vuosikymmenten aikana muokkautuvaa asumisen ja kodin ‘tekemisen’ prosessia suhteessa paikkaan, paikallisyhteisöön ja valtioon, tutkimukseni valottaa sitä, miten keskustelukumppaneideni käsitys kodista Narvassa on muuttunut neuvostoajan jälkeen. Analysoin tapoja, joilla ihmiset muuntavat paikan kodiksi investoimalla siihen aikaa, energiaa ja työtä. En kuitenkaan tarkastele koteja ensisijaisesti henkilökohtaisena projektina, vaan korostan sosiaalisten ja taloudellisten rakenteiden, intersubjektiivisten neuvottelujen sekä poliittisten ja taloudellisten prosessien merkitystä. Tarkastelussani koti siis ulottuu rajattujen yksityisten tilojen, kuten asuntojen ja datšojen, ulkopuolelle. Koti luodaan suhteessa kaupungin rytmeihin ja rutiineihin, ja osana paikallisia ja valtiollisia poliittisia projekteja. Osoitan, että Narvasta tuli ‘koti’ erityisten sosiaalisten käytäntöjen ja ideologisesti muovautuneiden moraalimaailmojen kautta. Tämä tutkimus valottaa sitä prosessia, jossa Narva muuttui toivon ja kehityksen paikasta epävarmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tyyssijaksi neuvostosukupolven kokemuksissa. Samalla tutkimus valottaa kodin ja kotiutumisen sosiaalisia ja poliittisia prosesseja laajemminkin, kuten myös jälkisosialistisen transformaation ongelmakohtia.After the Soviet dissolution, home and the right to home became highly contested and politicised issues for Estonian Russian-speakers who had resettled in Estonian territory during the Soviet period. They began to be seen by the majority population as strangers who did not rightfully belong in an independent Estonia. The Soviet-era Russian-speaking resettlers were not automatically granted Estonian citizenship, were not entitled to dual citizenship, and were required to acquire Estonian language skills, which most of them did not already have. These policies, which undermined the position of Russian-speakers in comparison with the Soviet period, were justified by the post-Soviet Estonian state as being the only way to safeguard the sovereignty of an Estonian nation-state built on the idea of Estonian ethnicity and language. However, Russian-speakers have felt their home in post-Soviet Estonia to be under threat. They have also experienced the dramatic transformation of economic and social relations that came with the fall of socialism, including the integration of Estonia into the structures of neoliberal capitalism and its distancing from the socioeconomic structures of the former Soviet space. These changes have been accompanied by many struggles and a great deal of emotional suffering, especially for the older generations. This thesis examines past and present home-making practices among Narva’s Russian-speaking population, the dominant inhabitants of a relatively small industrial town in the North-Eastern region of Estonia that became a border-town with the formation of the Russian Federation in 1991. I explore the everyday practices of Russian-speaking Narvans by engaging with the scholarship of anthropology of home, especially its political aspects, drawing from and contributing to discussions that emphasise the specificities of migrants’ home and home as a space of possibilities. I use analytical lenses that scrutinise home-making as a material, emotional, social and political practice, with reference to relationships to both state and hope, and to postsocialist transformation. This thesis builds on extensive ethnographic fieldwork in Narva both in 2010- 2011 and during a short follow-up period in 2018 when I investigated the home- making practices of Russian-speaking Narvans who were born elsewhere and had moved to the town. By inquiring into their mobile life trajectories, processes of homing in Narva upon arrival and ongoing practices of dwelling in and relating to the place, the people and the ruling state, my research sheds light on why and how my interlocutors’ sense of home in Narva, a particular kind of “Russian town” in the Soviet West, has changed since the Soviet era. The protagonists of this study are the Soviet-era resettlers, especially the Russian-speaking older generations with established Soviet subjectivities, and the town itself. I analyse the ways in which people turn places into homes by investing time, energy and labour. However, instead of arguing for home as a personal matter, I emphasize the role of wider societal structures, intersubjective matters, and external forces, including state politics and neoliberal capitalism, that affect how homes can be practised and perceived. In my exploration, home radiates out from tiny private capsules, such as apartments and dachas. Home is produced in relation to the rhythms and routines of the town at large, and as part of the local and national political projects. I discuss how Narva became a homely place through specific practices of sociality and ideologically shaped moral worlds. This study sheds light on the process by which Narva turned from a place of hope and development into a place of uncertainty and injustice in the experiences of the Soviet generation. At the same time, the study reflects the social and political processes of home and home-making more broadly, and disentangles the problematics of postsocialist transformation