Inklusiivinen mediakasvatus sosiaalipedagogiikan käytännöissä

Digitalisoituvassa yhteiskunnassa osallisuus rakentuu entistä enemmän digitaalisten pääomien varaan ja ilman riittäviä digitaalisia lukutaitoja syntyy pahimmassa tapauksessa yhä laajenevia digikuiluja. Suomessa ei ole juurikaan tutkittu aikuismediakasvatusta ja tiedetty toiminta on yksittäisten toimijoiden järjestämää. Tässä tutkimuksessa kehitetään eteenpäin inklusiivista mediakasvatusta aikuisille suunnatussa mediahankkeessa sosiaalipedagogiikan näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään, miten inklusiivinen mediakasvatus toteutui sosiaalipedagogisissa käytännöissä haastavassa elämäntilanteessa olevien aikuisten mediatoiminnassa. Tutkimusmenetelmänä oli puolistrukturoitu haastattelu ja teema-analyysi, tutkimuksellinen näkökulma oli konstruktionistinen. Tutkitussa toiminnassa tuotettiin videoita, radio-ohjelmia ja omaa lehteä. Haastateltuja osallistujia oli kahdeksan, nuorin oli 21 ja vanhin 49-vuotias. Haastatelluista kolme identifioi itsensä naiseksi, kolme mieheksi, yksi sukupuoleltaan muuksi ja yksi ei halunnut kertoa sukupuoltaan. Haastateltujen osallistujien taustahaasteet vaihtelivat mielenterveyden, neuromoninaisuuden, fyysisten sairauksien ja sosiaalisten haasteiden osalta. Kaikki haastatellut olivat suorittaneet vähintään toisen asteen opinnot. Mukana toiminnassa osallistujat olivat olleet lyhyimmillään neljä kuukautta ja pisimmillään koko toiminnan ajan eli noin seitsemän vuotta. Laadullinen otos oli pieni, mutta heidän kokemustensa kautta hahmottui kuva mediatoiminnasta ja sen vaikutuksista osallistujiin. Keskeisinä tuloksina havaittiin, että tutkitussa mediatoiminnassa osallistujat pystyivät kehittämään digiluku- ja vuorovaikutustaitojaan, joiden avulla he pystyvät hankkimaan itsenäisesti uutta tietoa, suuntautumaan ulos tutuista verkostoistaan, oppivat hyväksymään itseänsä ja puhumaan asioistaan. Motivaatiota osallistua vahvistivat mielenkiintoinen tekeminen, saatu rakentava palaute sekä osallistujien osaamisen huomioiminen, tukeminen ja siihen luottaminen. Valtaantumista (empowerment) kuvasivat osallistujien kokemukset oikeudesta tulla kuulluiksi ja kuulua ryhmään, uskaltautua epämukavuusalueelle ja henkilökohtaisten haasteiden ylittämisestä. Mediatoiminta saattoi olla suorastaan vapauttavaa, kun osallistujat kokivat roolimuutoksia (esim. kuntoutujasta toimittajaksi), oppivat moninäkökulmaisuutta ja suuntautuivat ulospäin. Tulokset osoittavat, että aikuisten mediakasvatus tarvitsee riittävän konkreettisen resursoinnin ja pitkäkestoista kehitystyötä, jotta saamme kurottua nyt leviävää digikuilua. Yksi keino on resursoida toimijoita, jotka ryhmämuotoisella toiminnalla mahdollistavat omaehtoisia tuotantoja, joissa itsenäisen ja luovan toiminnan kautta voi kehittää mediataitojaan. Jatkotutkimuksissa pitäisi tutkia toimintatapoja sekä yhtenäistää omaehtoisen mediatoiminnan työtapoja, ylipäätään tunnistaa ja tunnustaa jo käytössä olevia menetelmiä. Näitä käytännön mediakasvatuksen menetelmiä pitää kuvata oppaiksi ja levittää mm. ohjaustyön ammattilaisille, jotka työskentelevät haastavassa elämäntilanteessa olevien kanssa