Taiteen esitykset Leena Krohnin 2000-luvun satiirisissa romaaneissa

Pro gradu -tutkielmassani käsittelen avantgardetaiteen satirisoituja esityksiä Leena Krohnin romaaneissa Unelmakuolema (2004), Mehiläispaviljonki (2006) ja Kadotus (2018). Kohdeteokseni ovat tematiikaltaan erittäin moninaisia, ja satiiriset kuvaukset taiteen tekemisestä ovat yksi yhteinen piirre niissä kaikissa. Tutkimusotteeni on tekstianalyyttinen ja taiteenfilosofinen: selvitän satiirin rakentumista kohdeteoksissa ja abstrahoin analyysini pohjalta teosten sisäistekijät, joita nimitän satiirikoiksi. Vertaan kohdeteosteni satiirikkoja toisiinsa ja suhteutan ne osaksi laajempaa taiteenfilosofista keskustelua. Kohdeteosteni satiirikot esittävät monet avantgardistit tekotaiteellisina pyrkyreinä ja käyttävät äänitorvinaan erityisesti teosten päähenkilöitä tai muuten merkittäviä henkilöhahmoja, jotka taas tyypillisesti suhtautuvat kummeksuen ja itsekseen ihmetellen fiktiivisen maailman ilmiöihin, joita teoksessa kuvataan. Monessa kohtaa satiirikko valjastaa myös kertojan omaa asiaansa ajajamaan. Kertoja saattaa olla ironinen tai ymmärryskyvyltään näennäisen yksinkertainen, jolloin satiiri välittyy lukijalle vaivihkaisemmin. Pohdin tutkielmassani myös teosten satiirikkojen mielenmukaista taiteen ideaalia, jonka esitän vaativan taiteelta niin merkitystä, kauneutta kuin moraaliakin. Teoreettisen taustan tutkielmalleni tarjoavat etenkin Dustin Griffinin satiiriteoria ja Alastair Fowlerin lajiteoria, jotka mahdollistavat satiirin tutkimisen ennen kaikkena kirjallisena keinona ja tekstuaalisena piirteenä sen sijaan, että satiiri miellettäisiin itsenäisenä lajina historiallisessa mielessä. Soveltuvin osin hyödynnän myös Mihail Bahtinin menippolaisen satiirin teoriaa. Lisäksi hyödynnän Wayne C. Boothin sisäistekijän käsitettä ja sen myöhempiä sovellutuksia. Tutkielmani keskeisimmät taiteenfilosofiset tutkimuskysymykseni koskevat taiteen kriteerejä, päämääriä ja suhdetta moraaliin. Näitä kysymyksiä tarkastelen eri taiteenteorioiden eli jäljittely-, muoto- ja ilmaisuteorioiden kautta. Taiteenfilosofisina päälähteinäni ovat Aristoteles, Immanuel Kant, Leo Tolstoi sekä Richard Eldridge. Kysymys taiteen moraalivaatimuksesta nousee esiin erityisesti Unelmakuolemassa. Tulkitsen sen olevan osa suomalaista taidekeskustelua, joka velloi 1990-luvulla ja vuoden 2004 tienoilla Teemu Mäen Sex and death -videoteoksen (1988) ympärillä ja johon Leena Krohn itsekin osallistui aktiivisesti. Tutkielmani pohjalta esitänkin, että taidekeskustelussa tulisi erottaa toisistaan taiteen määritelmä ja laittomien tekojen oikeutus taiteen nimissä. Käyttämieni teorioiden nojalla ja tekstianalyysin perusteella voidaan satiirin kohteeksi osoittaa joitakin yksittäisiä ilmiöitä kuten taiteen moraalittomuus ja merkityksettömyys. Tällä menetelmällä ei kuitenkaan voida selvittää, onko satiirikon mielestä vika avantgardessa itsessään, sitä taitamattomasti soveltavissa nykytaiteilijoissa vai romaanien kuvaamien taideteosten kaltaisia tuotteita suoltavassa yhteiskunnassa. Katsonkin, että tämän kysymyksen vaikeus liittyy etenkin kohdeteosten satiirin tutkivaan luonteeseen