Saarnaa aina evankeliumia, ja jos välttämätöntä, käytä sanoja : vaikeasti muistisairaiden ihmisten uskonnollisuus ja sen tukeminen hoivakodissa

Tausta: Muistisairaudet yleistyvät Suomessa väestön ikääntyessä. Vaikka muistisairauksilla onkin fysiologinen oireiden syy, ne ilmenevät ennen kaikkea kokemuksellisina ja sosiaalisina sairauksina. Suomessa perustuslaki takaa kansalaisille oikeuden harjoittaa omaa uskontoaan, mutta miten oikeus taataan silloin, kun ihminen ei sairautensa vuoksi edes muista olevansa uskossa? Tavoite: Tutkielman tavoite oli kahtalainen. Ensinnäkin tarkoitus oli selvittää, millaisten asioiden hoivakodeissa työskentelevät papit tulkitsivat ilmentävän asukkaiden uskonnollisuutta silloin, kun nämä vaikean muistisairauden vuoksi olivat kykenemättömiä sanalliseen kommunikaatioon. Toiseksi tutkittiin, millaisin keinoin papit pystyivät tukemaan havaitsemaansa muistisairaiden uskonnollisuutta hoivakodeissa. Aineisto ja menetelmät: Tutkielmaa varten haastateltiin kymmenen sairaalapappia, jotka työskentelivät pääasiassa vanhojen ihmisten parissa. Haastattelut olivat teemahaastatteluja. Litteroitu tutkimusaineisto (197 sivua) analysoitiin aluksi aineistolähtöisesti datamassan tiivistämiseksi ja sen jälkeen luokiteltiin teoriaohjaavalla analyysillä tutkimuskysymysten suuntaisesti. Tulokset: Sanojen hävitessä muistisairaiden kommunikaatio muuttui kehollisemmaksi. Haastatellut papit olivat työssään oppineet tulkitsemaan muistisairaiden kehollisia viestejä hyvinkin tarkasti. Uskonnollisuuden nähtiin ilmenevän erityisesti tunnereaktioissa, liturgisten rituaalien tapailussa ja ymmärryksenä uskonnollisten tilaisuuksien erityisluonteesta muuhun hoivakotiarkeen verrattuna. Uskonnollisuutta tuettiin mahdollistamalla uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen erityisesti hartauksissa ja tarjoamalla mahdollisuuksia henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Muistisairaiden uskonnollisuuden tukemisessa pappeja auttoi myös sukupolvitaju eli ymmärrys parhaillaan hoivakodissa asuvan sukupolven sukupolvikokemuksista. Papin näkyvillä ja saatavilla oleminen hoivakodissa oli myös tärkeä työkalu muistisairaiden asukkaiden uskonnollisuuden tukemisessa. Johtopäätökset: Vaikeastikin muistisairaat ihmiset pystyivät ilmaisemaan uskonnollisuuttaan ja osallistumaan oman uskontonsa mukaiseen toimintaan, kun heille vain tarjottiin siihen tilaisuuksia. Väestön ikääntyessä seurakuntien on syytä terästää paitsi yleistä vanhustyötään, myös erityisesti hoivakodeissa tehtävää työtä, jotta perustuslain takaama oikeus harjoittaa omaa uskontoaan toteutuu myös muistisairaiden ihmisten kohdalla