Suomen eläkejärjestelmän sopeuttaminen 1990-luvulla : Korporatismia, vaihtoehdottomuuspolitiikkaa ja orastavaa pitkän aikavälin kestävyysajattelua

Tutkielma on kontekstuaalinen oikeushistoriallinen analyysi 1990-luvun eläkepoliittisista sopeutustoimenpiteistä. Näkökulmana hyödynnetään oikeushistorian lisäksi oikeussosiologista diskurssianalyysiä sekä taloustieteellisiä apukeinoja. Tutkielmassa 1990-luvulla tehtyjä eläkepoliittisia sopeutumistoimenpiteitä tarkastellaan arvioiden rakenteellisia sekä poliittisia taustatekijöitä. Vuosien 1960–1990 välistä aikaa kutsuttiin yleisesti jakokauden politikan ajanjaksoksi, johon verrattuna 1990-luvun sopeutukset edustivat merkittävää paradigmamuutosta. Saavutettujen etuuksien parantamisesta siirryttiin tarkastelemaan, mitä olemassa olevia etuuksia voitaisiin sopeuttaa. Sopeutukset voidaan luokitella karkeasti kahteen kategoriaan. Pääministeri Ahon hallituksen aikana säädetyillä eläkepoliittisilla linjauksilla ei varsinaisesti leikattu etuuksia, vaan eläkejärjestelmää koskevat rahoitusongelmat lykättiin ratkaistavaksi tulevaisuuteen. Pääministeri Lipposen hallituksen kauden aikana sateenkaarihallitus antoi työmarkkinajärjestöille työrauhan neuvotella keskenään eläkesopeutuksista. Tuolloin aikaansaatiin jo varsin huomattavia säästöjä. Tosin suhteessa epäedulliseksi muuttuvaan väestörakenteeseen nekin olivat riittämättömiä. Palkansaajan eläkemaksu luotiin 1990-luvun alussa palkansaajakeskusjärjestöjen alkuun sitä vastustellessa. Menosopeutusvaikutusta sillä ei kuitenkaan ollut. Varhaiseläkkeiden alaikärajan nostaminen ei itsessään koko eläkejärjestelmän kannalta ollut siihen kohdistuvien paineiden takia ja niiden suhteellisen osuuden pienuuden kannalta koko järjestelmän menoihin verrattuna. Julkisen sektorin ylisuuriksi paisuneiden eläke-etuuksien heikentäminen työeläkejärjestelmän etuustasolle sitä vastoin aidosti tasapainotti eläkemenoja suhteessa rahoitukseen. Työeläkepalkan laskutavan sekä eläkeindeksin muutokset toivat nekin osaltaan säästöjä aikaisempaan verrattuna, joskin sovittuihin eläke-etuuksiin verrattuna nekin olivat riittämättömiä. Eläkepäätöksentekoa leimaa sen polkuriippuvuus ja sen keskeisten toimijoiden toimiminen toistensa erityisetuuksien myöntäjänä ja takaajana. Diskurssianalyysin perusteella päätöksentekoa leimaavana piirteenä on sen vaihtoehdottomuus. Eräs merkittävä uudistus olisi ollut Ruotsin laman jälkeisen eläkepoliittisten linjausten mukaisesti hyväksyä automaattinen vakauttaja osaksi eläkejärjestelmää. Toinen mahdollinen varsin merkittävästi eläkejärjestelmän kestävyyttä lisäävä toimenpide olisi ollut vanhuusiän alaikärajan korottaminen. Työeläkejärjestelmän luomisesta lähtien alaikärajana on ollut 65–vuotta ja päätöksentekijöiden tiedossa olleen väestön elinajanodotteen kasvun perusteella tämä olisi ollut eri ikäryhmiä tasavertaisesti kohteleva toimenpide. Suomessa sekä automaattisen vakauttajan käyttöönottoa ja vanhuuseläkkeen alaikärajan nostoa lykättiin kuitenkin 2000-luvulle. Työmarkkinaosapuolet institutionalisoivat asemiaan eläkepäätöksenteon vastuunkantajina suostuessaan eläke-etuuksia heikentäviin päätöksiin 1990-luvulla. Useimmat eläke-etuuksia koskevat sopeutustoimenpiteet hyväksyttiin tulopoliittisten sopimusten osana, mikä mahdollisti työmarkkinaosapuolille myönnytysten saamista osana erilaisia pakettiratkaisuja. Tehtyjen sopeutustoimenpiteiden osalta arvioidaan niiden taustasyitä, vaikutusta eläkejärjestelmän pitkän aikavälin kestävyyteen sekä vaihtoehtoisia politiikkaratkaisuja. Kansainvälistä vertailua tehdään lähinnä vertaillen tilastollisia seikkoja Länsi-Euroopan kansallisten eläkejärjestelmistä. Lopuksi epilogiosiossa arvioidaan tulevia kehitysnäkökulmia etenkin eri ikäryhmien sukupolvioikeudenmukaisuuden kannalta