Puutarhakaupungin utopiasta lähiörealismiin : Lapsi kaupunkisuunnittelukeskustelussa 1946–1977

Työssä tutkitaan lapsen asemaa kaupunkisuunnittelukeskustelussa aikavälillä 1946–1977. Tutkimuksen aineistona on käytetty ajan pamfletteja, julkaisuja, asiantuntijapuheenvuoroja, aikakausilehtiä, lyhytelokuvia ja Suomen tilastollisia vuosikirjoja. Tutkimus lähtee liikkeelle siitä tiedosta, että lasten omaehtoinen liikkuminen on vähentynyt merkittävästi viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Näin on käynyt siitäkin huolimatta, että omaehtoisen liikkumisen katsotaan olevan tärkeää lapsen sosiaalisen, fyysisen ja psyykkisen kehityksen kannalta. Tutkimuksessa selvitetään sitä, miten ajan asiantuntijakeskustelussa konstruoitiin lapsen tarpeita kodin sisätiloissa ja ulkona kaupungissa vuosina 1946–1977. Tutkimusmenetelmä on diskurssianalyysi. Teoreettinen viitekehys liittyy läheisesti Henri Lefebvren tapaan käsitteellistää tilaa ja sen eri muotoja yhteiskunnallisesti tuotettuna ja yhteiskunnan tuottamiseen aktiivisesti osallistuvana elementtinä. Tämän moniulotteisen tilakäsityksen päälle rakentuu työn teoria: lapsen reviiri. Työssä selvitetään kahden diskursiivisen kategorian kautta sitä, minne asiantuntijat määrittelivät lapsen ihannereviirin. Historiantutkimus antaa välineitä tapahtuneen muutoksen ymmärtämiseen. Asiantuntijakeskustelua tutkimalla on mahdollista lähestyä päätöksenteon taustalla vaikuttavia ideologioita ja keskusteluja. Vaihtuvien diskurssien tutkiminen auttaa tavoittamaan niitä perusteita, joihin kunakin aikana esitetty tieto perustaa vääjäämättömyytensä. Lapsen paras oli julkilausuttu tavoite läpi tarkastelujakson, mutta se, mikä nähtiin lapsen parhaana vaihtui kesken tarkastelujakson ja sai uuden suunnan. Tutkimuksen ensimmäisen diskursiivinen kategoria, joka sijoittuu aikavälille 1946–1965 koostuu väittämistä, joissa vaaditaan lapsiperheiden asumisen siirtämistä kaupungin keskustasta maaseutumaisempaan ympäristöön. Keskusteluun osallistuvat kirjoittivat perinteisen kaupungin olevan muiden muassa paheellinen, likainen ja liikenteen vuoksi vaarallinen kasvupaikka lapselle. Vaihtoehdoksi esitetyn puutarhakaupungin luvattiin tarjoavan vapautta, luontoa ja liikkumismahdollisuuksia lapsille. Lasten kirjoitettiin tarvitsevan lisää huolenpitoa, kontrollia ja kehittävää tekemistä. Nämä teemat korostuivat myös kodin sisätiloista käydyissä keskusteluissa. Aineistoissa vaadittiin koteihin lapsille omaa tilaa, hygieenistä elinympäristöä, liikojen kieltojen poistamista, sekä sukupuolenmukaista tilanjakoa. Modernit ihanteet ydinperheestä ja lapsen keskeisyydestä tilanjaossa olivat keskeisiä. Moniulotteiset ongelmat niputettiin sotien jälkeen kaupunkivihan sävyttämän asumiskysymyksen ympärille. Normittamalla ja säätelemällä asumisoloja uskottiin ratkaistavan moninaisia sosiaalisia ongelmia. Lapsen ihannereviiri kulki sodanjälkeisessä kaupungissa ja kodeissa ihanteellisesti katse-etäisyydellä äidistä, hiekkalaatikoilla tai lastenhuoneessa ja iän karttuessa urheilukentillä ja luonnossa. Keskeistä oli se, että lapset harrastaisivat, leikkisivät ja ylläpitäisivät fyysistä kuntoa heille osoitetuissa tiloissa. Omaehtoinen joutenolo nähtiin paitsi ajanhukkana, myös haitallisena. Kun edellisessä kategoriassa kritisoitiin vanhanaikaista kaupunkia lapselle kelvottomana, joutui seuraavassa kategoriassa kritiikin kohteeksi uusi kaupunki: puutarhakaupunki ja lähiöt. Tutkimuksen toisessa diskursiivisessa kategoriassa (1965–1977) lähiössä asuvien lasten kirjoitettiin esimerkiksi eristäytyvän, tylsistyvän, olevan asuinympäristössään liian yksin tai väärässä seurassa. Vanhemmat eivät pystyneet kirjoittajien mukaan valvomaan lapsia toivotulla tavalla. Toisen kategorian ihannereviiri oli kodin sisätiloissa, jonne vanhemmat saattoivat rakentaa puitteet leikkiin. Tällaisia puitteita olivat esimerkiksi keinut ja puolapuut, välineet, joita pidettiin ennen ulkona. Kasvavat asuntokoot ja parantunut asumismukavuus mahdollistivat mielekkään ajanvieton sisätiloissa, joka osaltaan sittemmin passivoi lapsia ja nuoria. Vähenevään omaehtoiseen liikkumiseen kaupungissa vaikutti myös liikenteen voimakas kasvu, sekä lapsiin kohdistuva enenevä kontrolli ja huolenpito. Läpi tarkastelujakson kaupunkiympäristö pysyi puheenvuoroissa lapselle vihamielisenä. Molemmissa diskursiivisissa kategorioissa asiantuntijoiden piirtämä lapsen ihannereviiri määriteltiin sinne, missä se ei häiritsisi moottoriliikenteen kasvua