Sitten haastateltava avaa oven : lukijan paikka Helsingin Sanomien henkilöjutuissa

Tavoitteenani on tässä tutkielmassa selvittää, millä tavalla lukijan näkökulmaa konstruoidaan sanomalehtien henkilöjutuissa. Olen valinnut aineistokseni 12 kappaletta Helsingin Sanomissa huhti–syyskuussa 2015 julkaistua laajempaa henkilöjuttua, joiden katson edustavan featurejournalismin eli kaunokirjallisuuden tyyli- ja kerrontatekniikoita hyödyntävää uudemman journalismin genreä. Tutkimukseni punaisena lankana on kognitiivisen kieliopin näkemykset käsitteistämisen ja konstruoinnin ulottuvuuksista, mutta hyödynnän analyysissani lisäksi journalismintutkimuksen ja narratologian käsitteistöä. Kirjallisuudentutkimuksen perusajatuksen mukaan kertomus on aina kirjoitettu jostakin näkökulmasta käsin. Kognitiivinen kielentutkimus sitä vastoin painottaa näkökulmien rakentuvan kielen tasolla, ja kielioppi mahdollistaa puhujalle erilaisia tapoja käsitteistää samaa asiaintila vaihtoehtoisilla keinoilla. (Jaakola 2006: 163.) Sovellan analyysissani teorioita rinnakkain: kerronnan tasot, kertomukseen osallistuminen ja fokalisaatio rakentuvat kielen avulla, joten niiden vaihtelussa on kyse konstruoinnin eroista. Jos kieltä ja kielioppia tarkastelemalla päästään käsiksi siihen, kenen näkökulmasta asiaa tarkastellaan ja millainen rooli kertojalla on tekstissä (ks. Jaakola 2006: 166; Keckman 2009: 24), päästään uskoakseni käsiksi myös siihen, miten lukijaa ohjaillaan asettumaan suhteessa näihin näkökulmiin ja sitä kautta tutkielmani ydinkysymykseen: millaisia paikkoja lukijalle avautuu tekstissä? Ajatukseni lukijalle avautuvista paikoista pitää sisällään ajatuksen, että tekstistä voidaan hahmottaa erilaisia asetelmia, johon lukija kutsutaan ottamaan osaa. Hahmotan aineistosta neljä erilaista asetelmaa, joita tarkastelen aineistoesimerkkien valossa. Lukijasta viittaushetken osanottajana on kyse silloin, kun lukija sijoitetaan tapahtumien ulkopuolelle, kertoja-toimittajan näkökulmasta rakennettuun etäällä tapahtumista olevaan tarkastelupisteeseen. Kertoja selostaa lukijalle mennyttä tapahtumaa omasta tulkintakehyksestään käsin, sijoittaen tapahtuman johonkin tiettyyn ajankohtaan, joka ei ole tässä ja nyt. Puhehetken osanottajana lukija pääsee kuvitteellisesti osalliseksi ilmaisun alkuperäiseen esittämishetkeen, joka on yleensä toimittajan ja haastateltavan välinen haastattelutilanne. Puhehetkeen viittaavissa episodeissa deiktinen keskus voi vaihdella kertojan ja henkilöfokalisoijan välillä. Tapahtumahetken osanottajaksi lukija siirtyy sellaisissa tilanteissa, joissa tapahtumaa tarkastellaan alkuperäisestä tapahtumahetkestä ja havainnoijan deiktisestä keskuksesta käsin. Yleensä tällaisissa tapauksissa kertojan ääni katoaa taustalle, ja lukija asettuu osaksi henkilön diskurssia, missä kertojalla ei ikäänkuin ole sijaa. Neljännessä asetelmassa, metadiskurssin osanottajana, kertojan ja lukijan näennäinen vuorovaikutus tekstin tasolla korostuu. Tekstiin muodostuu viittaushetken asetelmaa voimakkaampi kertoja-toimittajan ja lukijan yhteinen kokemusmaailma, joka on erillään haastattelutilanteesta ja kertomuksen päähenkilöstä. Kertoja voi esimerkiksi eksplisiittisesti puhutella lukijaa tai tietoisesti ohjailla lukijan tulkintaa evaluoimalla tai tulkkaamalla haastateltavan sanoja ja toimintaa. Metadiskurssin asetelmaa lukuun ottamatta lukijapositiot on nimetty suomen kielen tempusjaottelua kuvaavaa aikasuoraa hyödyntäen, sillä sen avulla on mahdollista hahmottaa lukijan suhdetta puhe- ja tapahtumahetkeen. Tärkeimmiksi lukijan paikkaa konstruoiviksi keinoiksi vaikuttaa kaikissa asetelmissa nousevan kaunokirjallisuudesta lainatut kerronnan keinot sekä konstruoinnin ulottuvuudet, erityisesti perspektiivi, fokus, spesifisyys. Kirjoittajan tekemät leksikaaliset ja rakenteelliset valinnat aktivoivat lukijassa erilaisia tulkintakehyksiä sekä tietoa paitsi tekstin ulkopuolelta, myös tekstin aikaisemmista jaksoista. On tyypillistä, että asetelmat aktivoituvat tekstissä rinnakkain, mutta fokus pysyy siitä huolimatta kerrallaan yhdessä tilassa. Tiedon siirtymästä laukaisee aina jokin vihje tekstissä, esimerkiksi kappaleenvaihdokset, väliotsikot tai tyhjät tilat kappaleiden välissä. Lisäksi näkökulman vaihdoksen voi huomata deiktisellä kentällä tapahtuvista muutoksista, uusista nimistä tai esimerkiksi pronominivaihdoksista. (Stockwell 2002: 47, 50–55, 140.) Mitä syvemmälle lukijaa otetaan mukaan, sitä enemmän kerronnassa on mukana jaettua kokijuutta, esimerkiksi nollapersoonaa sekä (dramaattista) preesensiä