Viktoriaanisia vilkaisuja : Valokuva, historian representaatio ja uusviktorianismi suomalaisessa nykytaiteessa

Tutkielmassa tarkastellaan nykytaideteoksia, jotka toimivat 1800-luvun menneisyyden representaatioina tai käyvät vuoropuhelua 1800-luvun visuaalisen kulttuurin kanssa. Tutkimuskohteena on hahmottaa, miten kuvataiteen representaatiot 1800-luvusta vertautuvat muuhun aikamme historiakuttuuriin, erityisesti uusviktorianisiimiin representaatiogenrenä. Tutkielmassa kysytään, millaisia merkityksiä 1800-luku ja valokuva teoksissa saavat. Samalla pohditaan historiallista representaatiota ja valokuvan mediumia koskevaan teoretisointiin nojaten, millainen on valokuvan ja historian representaation suhde teoksissa. Aineistona on suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksia 2000- ja 2010-luvuilta. Tutkielmassa käsitellään valokuvataiteilija Anni Leppälän (s. 1981) museoympäristössä kuvaamia teoksia, Marjo Levlinin (s. 1966) sukulaisten sadan vuoden takaista Amerikan-siirtolaisuutta jäljittävää lyhytelokuvaa ja installaatioteoksia sekä taiteilijaparin Saara Salmen (s. 1981) ja Marco Melenderin (s. 1968) valokuvaa, performanssia ja yhteisötaidetta yhdistävää projektia Atelieri O. Haapala. Teoksia lähiluetaan tutkimuskysymyksen kannalta. Keskeisen teoreettisen taustan tutkimukselle muodostavat uusviktorianismin käsitteen teoretisointi angloamerikkalaisessa kirjallisuustieteessä, valokuvan väline-erityisyyttä ja olemusta merkkinä koskeva teoreettinen keskustelu, sekä narrativistisen historianfilosofian käsitykset historian representaatiosta. Erityisesti Stephen Bannin ja Hayden Whiten tropologinen lähestymistapa historian representaation poetiikkaan sekä C. S. Peircen semiotiikkaan pohjautuva valokuvan indeksisyyden käsite muodostavat uusviktorianismin käsitteen ohella tutkielman teoreettisen perustan. Näkökulmat avaavat eri suunnista 1800-luvun, historian representaation ja valokuvan merkityksiä teoksissa, sekä auttavat hahmottelemaan, mitä uusviktorianismi kuvataiteessa voi merkitä. Uusviktorianismia suomalaisessa kulttuurissa ei ole aiemmin tutkittu, ja kansainvälisestikin uusviktorianismin käsitettä on sovellettu kuvataiteen tutkimukseen vain vähän. Tutkielmassa todetaan, että suomalaisesta valokuvaa hyödyntävästä nykytaiteesta on löydettävissä uusviktoriaanisina pidettäviä piirteitä. Teoksia yhdistää kiinnostus 1800-luvun visuaalisen kulttuurin muotoihin ja niiden uudelleentulkintaan. Kuten uusviktoriaaniset romaanit ovat uudelleentulkinneet viktoriaanisen kirjallisuuden klassikoita, tarkastelemani teokset uudelleentulkitsevat ja parodioivat 1800-luvun valokuvan kulttuurihistoriaa ja aikakauden taideteoksia. Teoksissa 1800-luvulle ominainen visuaalinen kulttuuri kuitenkin yhdistyy myöhempiin, modernin ja nykytaiteen ilmiöihin samaan tapaan kuin uusviktoriaaninen fiktio yhdistää 1800-luvun romaanin perintöä postmoderneihin kerronnan keinoihin. Kuten uusviktoriaanisessa kirjallisuudessa, näyttäisi analyysieni perusteella myös uusviktoriaanisessa kuvataiteessa olevan kyse yhdistelmästä nostalgiaa ja postmodernia itserefleksiivisyyttä. Kaikki analysoimani teokset ironisoivat eri tavoin valokuvan kykyä toimia historian representaationa, mutta paradoksaalisesti samalla luovat valokuvaa hyödyntäen representaatioita, joilla pyrkivät kosketuksiin menneisyyden kanssa. Voisikin sanoa, että uusviktoriaanismille tyypilliseen tapaan tutkielmassa analysoidut teokset katsovat taaksepäin löytääkseen nykyisyydessä teitä eteenpäin – oli sitten kyse menneisyyden ja nykyisyyden välisen etäisyyden ja ajan pysäyttämisen mahdottomuuden reflektoimisesta unohdetun menneisyyden käyttöstä utooppisena voimana nykyisessä poliittisessa keskustelussa tai nykytodellisuuden uudelleenmuotoilusta menneisyyden innoittamana