Lahjakkuuseroja ja eriarvoisuutta : Oppikoulunopettajien käsitykset oppilaiden erilaisuudesta ja sen hallinnasta peruskoulu-uudistuksen yhteydessä

Tutkielmassa tarkastellaan oppikoulunopettajien käsityksiä oppilaiden erilaisuudesta ja sen hallinnasta peruskoulu-uudistuksen kontekstissa vuosina 1959–1973. Erilaisuuden hallinnalla tarkoitetaan oppilaiden erilaisuudesta muodostettuja käsityksiä ja niihin liittyviä käytäntöjä. Tutkielmassa selvitetään, miten käsitykset oppilaiden erilaisuudesta selittävät oppikoulunopettajien koulun uudistamiseen liittyvää problematisointia. Tutkielma syventää niitä historiakuvia, joita aikaisempi tutkimus on esittänyt oppikoulunopettajista peruskoulu-uudistuksen vastustajina. Myös oppikoulunopettajien roolia koulun uudistajina nostetaan esiin tarkastelemalla heidän kamppailuaan koulun uudistamiseen liittyvistä käsitteistä kuten tasa-arvosta. Mielenkiintoiseksi kysymykseksi tutkielmassa nousee koulutuksellisen tasa-arvon ja erilaisuuden hallinnan jännitteinen yhteys. Kysymys liittää tutkielman siihen kritiikkiin, jota peruskoulua kohtaan on tasa-arvon näkökulmasta katsottuna esitetty. Oppikoulunopettajien käsityksiä erilaisuuden hallinnasta tarkastellaan käyttämällä lähdeaineistona Oppikoululehteä eli oppikoulunopettajien ammatti- ja järjestölehteä. Lehden avulla rekonstruoidaan oppikoulunopettajien ammatillista keskustelua. Täydentävänä aineistona käytetään komiteamietintöjä ja muuta aikalaiskeskustelua. Alkuperäislähteitä luetaan yhdistämällä aate- ja käsitehistorian, retoriikan tutkimuksen sekä policy-analyysin tarjoamia lähestymistapoja. Keskeiseksi muodostuu Carol Bacchin ajatus ongelmallistamisesta policyjen analysoinnin lähestymistapana. Oppikoulunopettajien koulunuudistuskeskustelussa esittämiä ratkaisuehdotuksia tarkastellaan vastauksina sosiaalisesti konstruoituihin ongelmiin, joiden taustalla on erilaisia esioletuksia. Keskeisenä tutkimustuloksena esitetään, että oppilaiden erilaisuudesta muodostetut käsitykset olivat keskeinen osa oppikoulunopettajien argumentointia heidän vastustaessaan yhtenäiskoulua ja puolustaessaan rinnakkaiskoulujärjestelmää sekä erillään opettamisen perinnettä. Oppikoulunopettajat jakoivat yhtenäiskoulun kannattajien näkemyksen siitä, että koulua oli kehitettävä sosiaalisemmaksi. Heidän mielestään koulun sosiaalisuuden lisääminen ei kuitenkaan vaatinut koulujärjestelmän muutosta, vaan se oli toteutettavissa rinnakkaiskoulujärjestelmän sisällä poistamalla vanhempien varallisuudesta ja asuinpaikasta johtuvia esteitä lahjakkaiden lasten oppikoulunkäynnille. Oppikoulunopettajien ongelmallistamista selittää heidän uskomuksensa oppilaiden erilaisuudesta luonnollisina lahjakkuuseroina. Uskomukseen nojaamalla sosiaalisuuden ongelma liitettiin ainoastaan oppikoulun sisäänpääsyyn ja oppikoulussa opiskeluun, ei sinänsä rinnakkaiskoulujärjestelmään ja sen antamaan kahteen sivistykseen ja täten erilaisiin jatko-opintomahdollisuuksiin. Uskomus luonnollisista lahjakkuuseroista toimi esioletuksena myös toisessa ongelmallistamisessa, jonka avulla oppikoulunopettajat perustelivat rinnakkaiskoulujärjestelmän tarpeellisuutta. He esittivät oppilasaineksen heterogeenisuuden vaarantavan opetuksen tason, johon oppikoulussa oli totuttu. Lahjakkuuteen perustuvaa oppilaiden erillään opettamista ei pidetty ongelmallisena koulun sosiaalisuuden kannalta vaan välttämättömänä tason säilyttämiseksi. Tason laskun ja heterogeenisuuden välinen yhteys pysyi keskeisenä oppikoulunopettajien argumentaatiossa myös heidän hyväksyessään siirtymisen peruskouluun. Oppikoulunopettajat korostivat oppilaan lahjakkuuteen perustuvan opetuksen eriyttämisen merkitystä osana uuden peruskoulun käytäntöjä