Särkilahti, Venäjänkarjalaisen kylän todellisuus ja myytti

Diplomityö käsittelee 24 asukkaan kylää Särkilahtea Aunuksessa, Karjalan tasavallassa. Työ on syntynyt tilaisuudesta tutustua kylän elämään sekä arkkitehtuurin historian mittausleirillä että kylästä tehdyn dokumenttielokuvan käsikirjoitus- ja kuvausvaiheissa vuosina 1994-1998. Särkilahti on vähintään 500-vuotias kylä. Sillä on säilynyt harvinaisen selkeä, perinteinen "itäkarjalainen" identiteetti, jota leimaavat mm. sukutalous, ihmisten, eläinten ja aittojen sijoittaminen samaan rakennukseen, pyhän paikan vaatimukset ja symbioottinen suhde luontoon, sosiaalisuuden tärkeys ja perinneuskollisuus. Oleellisinta Särkilahdessa on kuitenkin Ajattomuus ja paikan henki, jonka aistimiseen vaikuttanee myös Karjalan myytti. Diplomityössä pyritään vangitsemaan ja tulkitsemaan tätä vaikutelmaa oman elämyksen kautta. Liiteosassa tekijän henkilökohtainen näkemys asetetaan laajempaan yhteyteen. Työ koostuu neljästä pääluvusta. Ensimmäisessä luvussa KYLÄ AUNUKSESSA esitellään Särkilahden fyysinen ympäristö ja maisema. Metsäinen niemi suojaa lahden rannalle kiertyvää kylää. Kylän vanhin asuttu osa on kiehtova, ruohottunut niemi. Raitin kaari sitoo niemen vastarannan taloryhmään. Kaaren pohjukassa kohoaa tumma kalmistokuusikko tsasounineen tummana vastakohtana puuttomalle kylälle. Veden peilissä kylä kertautuu. Taloilla on voimakas visuaalinen ja toiminnallinen yhteys sekä toisiinsa että aurinkoon ja veteen. Piha on ihmisten aluetta, raitti kuluu karjalle. Mielestäni maisema edustaa Christian Norberg-Schulzin kategorioista romanttista maisemaa. Toisessa luvussa TALO KYLÄSSÄ kuljetaan vaiheittain itse taloon. Kylässä on kolmetoista asuttua hirsitaloa. Etenkin ennen toista maailmansotaa rakennetut talot seuraavat pohjakaavaltaan ja julkisivultaan vanhaa rakennusperinnettä. Ne tuntuvat arkkityyppisiltä: ne kasvavat suoraan maasta suurten satulakattojen alla, ja niissä on kolme eriluonteista kerrosta, kellari tai tanhua, asunto ja ullakko. Taloissa on jotain inhimillistä; ne tuntuvat hitaina odottavan ja tarkkailevan. Sisään astuessa vaikutelma voimistuu. Talon runous, ajan patina ja sisustuksen aistikkuus puhuttelevat. Pirtin tilajärjestyksessä on puoliksi unohtuneita merkityksiä kaukaisilta vuosisadoilta. Näistä selvimmin havaittava on ikonein koristettu pyhä nurkka vinosti uunia vastapäätä. Ikkuna on kuin kuvaruutu tai maisemamaalaus kylän elämään ja sään muutoksiin. Kolmannessa luvussa, PYHÄ JA ARKI, syvennytään kyläläisten uskonnolliseen ja sosiaaliseen elämään sekä aikakäsitykseen. He noudattavat luonnon syklistä aikaa, jonka määräävät vuodenaikojen ja vuorokauden rytmit. Kultti yhdistää ortodoksiseen uskoon piirteitä esikristillisestä uskonnosta. Kylän asemakaavassakin tuntuu näkyvän jälkiä esikristillisestä maailmankuvasta jossa pohjoinen oli vainajalan suunta. Kyläkalmisto on kuin pohjoinen kuolemansaari. Perintönä pakanuuden ajalta elää myös yhteydenpito suvun vainajiin. Suku on särkilahtelaisten sosiaaliturva. Neljäs luku MURROKSESSA käsittelee Iyhyesti edistyksen kääntöpuolia ja Särkilahden kylä- ja rakennuskulttuurin oleellisia piirteitä. Ympäristö on kyläläisten oma luomus, josta he tuntevat olevansa vastuussa - eivätkä vähiten siksi, että se on hengissäselviytymisen kannalta nykyään välttämätöntä. Tavallaan Särkilahti on museomaisuudessaan venäläinen idylli: omavarainen, saasteeton, rauhallinen kylä. Perinteinen kyläkulttuuri kuihtunee vanhan polven mukana. Siten jotain Särkilahden hengestä haalistuu, mutta jotain siitä jää yhä koettavaksi maisemassa, rakennuksissa ja tarinoissa. Särkilahti on mielestäni harmoninen kokonaisuus, jolla olisi arvonsa elävänä maisemamuseona