Aitososiaalisuuden evoluutio ja pistiäiset

Tiivistelmä. Aitososiaalisuus on kehittynyt sosiaalisuuden muoto, joka on suuresti menestynyt järjestäytymisen muoto erityisesti hyönteisillä. Aitososiaalisuuden tunnusmerkit ovat useamman sukupolven päällekkäisyys, uudesta sukupolvesta huolehtiminen sekä kastijako lisääntyjiin ja lisääntymättömiin. Vertailussa järjestäytyneet ryhmät lyövät yksintoimijat kilpailussa resursseista ja isot ryhmät lyövät pienemmät ryhmät saman lajin sisällä. Vaikka se onkin ylivoimaisen menestymisen tae hyönteismaailmassa, aitososiaalisuuden kehittymisen harvinaisuus selittyy sillä, että se vaatii tietynlaisten pre-adaptaatioiden evoluutiota yhdistettynä tietynlaiseen ympäristöön. Kehityksen tasoja ovat: 1. Ryhmien muodostaminen. 2. Minimimäärä ja sopeutumiseen tarvittavia pre-adaptiivisia ominaisuuksia oikeanlaisena yhdistelmänä, jotka saavat aikaan tiiviin ryhmäytymisen. Usein yhdistelmä sisältää myös puolustettavan pesän. 3. Ryhmän pysyvyyttä edistävien mutaatioiden ilmeneminen. Todennäköisimmin mutaatio vaikuttaa vaimentavasti jälkeläisten pesän jättämiseen ja hajaantumiseen. Pysyvän pesän, jonka ryhmä jakaa, olemassaolo on tärkeää aitososiaalisten piirteiden säilymiselle ja vallitsevuudelle. 4. Ominaisuudet, jotka kehittyvät ryhmän jäsenten kanssakäymisestä ja niitä ohjaavat sekä muokkaavat ympäristötekijöistä johtuva luonnonvalinta. Monitasoinen valinta aiheuttaa muutoksia yhdyskunnan elinkaareen ja sosiaalisiin rakenteisiin, usein painottaen ääriominaisuuksia. Aitososiaalisuuden ja sen kehittymisen tutkimus tapahtuu aitososiaalisten lajien käyttäytymistä sekä morfologiaa tutkimalla, geneettisellä tutkimuksella, sekä tutkimalla löydettyjä fossiileja. Alkuperäinen evoluutioteoria selittää lisääntymiskyvyttömien kastien ominaisuudet yhdyskunnalle tai lisääntymiskykyisille vanhemmille aiheutuvalla hyödyllä. Läheiset sukulaisuussuhteet omaavissa yhteisöissä kannattaa siis usein toimia epäitsekkäästi, sillä se loppujen lopuksi auttaa omia geenejä siirtymään eteenpäin. Tätä kutsutaan sukulaisvalinnaksi. Selkeästi muotoillun teorian sukulaisvalinnasta esitti W.D. Hamilton 1960-luvulla. Hamiltonin teoria selitetään usein geenin tasolla. Esimerkiksi sukulaisten auttamista vahvistavan geenin kantaja, auttaa niitä, joilla todennäköisesti on sama geenin kopio ja tällä tavoin geeni edistää omaa leviämistään. Hamiltonin teorian keskeisyydestä huolimatta tiedeyhteisö on ristiriitainen sen paikkansapitävyydestä. Vaihtoehtoisia teorioita ja kaavoja on kehitelty runsaasti, mutta mikään niistä ei riitä selvittämään asioita tarpeeksi tarkasti tai todenmukaisesti tutkimuksen vaatimien käytännön kompromissien ja muuttujien määrän vuoksi