Lapsen uskonnon- ja omantunnonvapaus peruskoulun uskonnonopetuksessa

Tässä tutkielmassa tarkastellaan lapsen uskonnon- ja omantunnonvapautta peruskoulun uskonnonopetuksessa. Uskonnonopetuksen järjestäminen on lähtökohtaisesti poliittinen ja oikeudellinen kysymys, joka on sidoksissa yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä poliittiseen päätöksentekoon. Suomessa uskonnonopetusmallin mahdollinen muuttaminen onkin jälleen noussut keskustelun kohteeksi esimerkiksi mediassa, joten on ajankohtaista tarkastella nykyistä uskonnonopetusmallia ja sen haasteita. Oikeudellisesta näkökulmasta olennaisia ovat uskonnonopetukseen liittyvät perusoikeuskysymykset. Erityisen vahva perusoikeuskytkentä uskonnonopetuksella on lapsen uskonnon- ja omantunnonvapauteen, jotka ovat tämän tutkielman keskiössä. Tutkielman päätutkimuskysymyksenä on, miten voimassa oleva lainsäädäntö mahdollistaa lapsen uskonnon- ja omantunnonvapauden toteutumisen peruskoulun uskonnonopetuksessa. Lisäksi tutkielmassa pyritään tarkastelemaan mahdollisia lapsen uskonnon- ja omantunnonvapauden toteutumiseen liittyviä haasteita sekä selvittämään, onko voimassa olevan lainsäädännön ja lapsen uskonnon- ja omantunnonvapauden välillä mahdollisesti ristiriitoja. Tarkastelun painopiste on lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisessa tulkinnassa ja keskeisenä näkökulmana on lapsen asema vajaavaltaisena. Tutkielman pääasiallisena metodina käytettiin lainoppia. Aineisto koostui Suomen lainsäädännöstä, kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista, lainvalmisteluasiakirjoista, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Keskeisen kehyksen tarkastelulle muodostivat etenkin ihmisoikeussopimukset. Lisäksi käsitemäärittelyssä hyödynnettiin uskonnonpedagogiikan tutkimuskirjallisuutta kattavamman tarkastelun saavuttamiseksi. Tutkielmassa tehdyn tarkastelun pohjalta havaitaan, että lapsen uskonnon- ja omantunnonvapauden tulkinnassa lapsen oikeuksien sopimuksen mukainen tulkinta on jäänyt heikoksi ja tämä puolestaan heikentää lapsen uskonnon- ja omantunnonvapauden täysimääräistä toteutumista. Lisäksi keskeisenä havaintona todetaan, että Suomen uskonnonopetusta voidaan pitää heikosti tunnustuksellisena. Opetuksen tunnustuksellisuuteen liittyvä epäselvyys aiheuttaa osaltaan ongelmia lapsen uskonnon- ja omantunnonvapauden kannalta. Johtopäätöksenä nostetaan esiin myös opetuksen järjestäjän merkittävä vastuu lapsen uskonnon- ja omantunnonvapauden toteutumisesta ja todetaan, että kuntien harkintavalta opetuksen toteuttamisen suhteen saattaa aiheuttaa alueellisia eroja uskonnon- ja omantunnonvapauden yhdenvertaiseen toteutumiseen