Itsevaltiaasta hillityksi tiimipelaajaksi: Tasavallan presidentin ulkopoliittinen toimivalta parlamentaarisen kehityksen kontekstissa

Pyrkimys presidentin vallan häivyttämiseen parlamentarismia vahvistamalla on kehityskulku, joka kuvaa valtionjohdon toimivallan kehittymistä viimeisen neljän vuosikymmenen aikana. Nykyisen perustuslain aikana 2000-luvun alusta lähtien pääministeristä on muodostunut yksiselitteisesti toimeenpanovallan johtaja. Presidentille kuuluvaa ulkopolitiikan johtamisvaltaa on kuitenkin jossain määrin suojattu tältä kehitykseltä. Tutkielman keskeisenä argumenttina on, että erityisesti parlamentarisaatiokehitys ja Suomen EU-jäsenyys ovat merkittävästi heikentäneet presidentin ulkopoliittista valtaa vahvistaen samalla valtioneuvoston asemaa. Tutkielman tavoitteena on arvioida tasavallan presidentin ja valtioneuvoston yhteistoimintavelvoitteen toimivuutta. Tutkielmassa etsitään vastausta siihen, ovatko ulkopolitiikan johtamisen toimivaltanormit vielä perustuslain muutostenkaan jälkeen valmiita tai toimivia. Valtiosääntöoikeudellisen julkisoikeuden alalle asettuessaan tutkielman tutkimusmenetelmät pohjautuvat ensisijaisesti oikeusdogmatiikkaan eli lainoppiin. Tutkielmassa systematisoidaan normistoa, johon presidentti-instituution ulkopoliittinen päätöksenteko nojaa. Näin paikannetaan ongelmakohtia presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnasta. Tutkielman ensisijaisena lähdeaineistona on Suomen perustuslaki (731/1999), sekä sitä alemmanasteiset säädökset. Näitä täydennetään etenkin perustuslakiuudistukseen liittyvällä lainvalmisteluaineistolla, josta ensisijassa oikeuslähdeopin mukaisesti ovat hallituksen esitykset sekä perustuslakivaliokunnan mietinnöt. Myös oikeuskirjallisuudella on vahva rooli tutkielman lähdeaineistona. Tutkimuskohdetta lähestytään valtiosäännön parlamentaarisen kehityksen kuvaamisen kautta. Ulkopolitiikan yhteistoimintavelvoitteen toimivuutta tarkastellaan oikeudellisen ja tosiasiallisen valtiosäännön avulla. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että valtiosääntö vaatii ulkopolitiikan johtamisen osalta edelleen kehittämistä ja tutkimuksellista huomiota. Tutkielmassa esitetyt oikeudelliseen ja tosiasialliseen valtiosääntöön pohjautuvat havainnot osoittavat, että Suomessa vahvan ulkopoliittisen johtajan kulttuuri ei ole vielä antamassa periksi parlamentarismin kehityskulun paineessa. Vaikka presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia on riisuttu, presidentti-instituutio on säilyttänyt vahvan ulkopoliittisen asemansa myös kylmän sodan jälkeisellä kaudella ja 2000-luvun EU:n integraatiokehityksen keskellä. Tutkielmassa päädytään esittämään vaihtoehtoja perustuslain uudistamiseksi, jotka perustellaan valtiosäännön loogisella kehittymisellä kohti parlamentaarisempaa hallitusmuotoa. Jos ulkopolitiikan johtaminen halutaan Suomessa aidosti parlamentaariseksi, ulkopolitiikan johtovalta olisi säädettävä yksiselitteisesti valtioneuvoston vastuulle. Jos taas presidentin osallistuminen ulkopolitiikan korkean tason hoitamiseen koetaan kansallisesti toivottuna ratkaisuna, on voimassaoleva perustuslaki vain tyydyttävällä tasolla. Lainsäätäjän on toisaalta myös kunnioitettava suomalaisten tahtoa säilyttää presidentillä tosiasiallistakin valtaa, jotta oikeusjärjestyksemme heijastelisi yhteiskuntamme pitkällä aikavälillä hyväksymiä ratkaisuja, tässä tapauksessa presidentti-instituution vahvaa asemaa