Hallinto- ja siviiliprosessuaalisten ratkaisujen merkitys rikosprosessissa

Kun yleiset tuomioistuimet ja hallintotuomioistuimet ratkaisevat toimivaltaansa kuuluvia asioita, ne joutuvat usein pohtimaan samoja kysymyksiä. Jos kysymykseen on jo annettu ratkaisu, joudutaan rikosprosessissa harkitsemaan, mikä merkitys ratkaisulla on. Tutkimuksessa on pohdittu, voivatko aiemmat tuomioistuinratkaisut saada rikosprosessiin ulottuvan sitovan vaikutuksen. Lisäksi on kysytty, mikä on hallintoprosessuaalisten ratkaisujen todistusvaikutus ja oikeudellinen merkitys rikosprosessissa. Mitkä tekijät määräävät ratkaisujen näyttöarvon ja miten sitä voidaan arvioida. Prosessioikeudessamme on vakiintunut sääntö, jonka mukaan tuomioperusteluilla ei ole itsenäistä yli prosessilajien ulottuvaa sitovaa vaikutusta. Oikeuskäytännössä sääntöä myös noudatetaan uskollisesti. Tästä huolimatta tutkimuksessa on analysoitu tarkemmin, voisivatko perustelut tietyin edellytyksin tulla oikeusvoimaisiksi rikosprosessiin nähden syytetyn oikeusturvaa vaarantamatta. Ratkaisujen sitovaa vaikutusta on arvioitu punnitsemalla eri suuntaisia perus- ja ihmisoikeuksien ilmentämiä arvoja keskenään punnintametodin teoreettisiin lähtökohtiin sitoutuen. Olennaista punninnassa on ollut syytetyn oikeusturvan aineellista totuutta turvaava ulottuvuus, pyrkimys eliminoida väärien langettavien tuomioiden mahdollisuus. Syyttömän suojaamisen periaatteen korkea painoarvo, asia- ja oikeuskysymysten kiinteä vuorovaikutus sekä tuomioistuimen riippumattomuus ovat ratkaisun sitovaa vaikutusta vastaan puhuvia argumentteja. Lopputulemana on, että aiemman ratkaisun oikeusvoimalle jää varsin kapea sovellutusala rajoittuen sekä oikeudellisesti että näytöllisesti suhteellisen ongelmattomiin tilanteisiin. Hallintoprosessuaalisten ratkaisujen todistusvaikutusta on arvioitu todistusarvo- ja koherenssiteoreettisista lähtökohdista käsin. Konkreettista metodologista tukea on etsitty hallintoprosessuaalisesta näyttö- ja selvityskynnyksestä. Prosessin suhteel- lisen korkealla normatiivisella selvitys- ja näyttökynnyksellä on ratkaisun todistusvoi- maa lisäävää merkitys edellyttäen, että kynnys ylitetään. Näyttöarvon määrittämisen keinoina ne ovat kuitenkin vielä puutteellisia. Hallintoprosessuaalinen normisto ja oikeuskäytäntö eivät tuota riittävästi tietoa kynnyksistä ja niiden vaihtelusta. Tämä vaikeuttaa arvonmääritystä ja heikentää ratkaisun merkitystä rikosprosessissa. Hal- lintoprosessuaalisessa doktriinissa tulisi hahmotella kussakin asiassa tai asiaryhmässä sovellettavat normaalinäyttökynnykset ja sijoittaa ne rikos- ja siviiliprosessuaalisen doktriinin käyttämälle näyttökynnysasteikolle kynnysten keskinäisten suhteiden ja erojen havainnollistamiseksi. Näytön riittävyyttä ja selvityskynnyksiä edelleen tutkimalla ja systematisoimalla parannettaisiin rikostuomioistuimen edellytyksiä arvioida ratkaisun todistusarvoa. Huomioon ottaen että hallintoprosessi on pääsääntöisesti kirjallista, ratkaisun näyttöarvon määräytyminen syytettä tukevana todisteena tiivistyy seuraavasti: 1) Mitä korkeampaa selvitys- ja näyttökynnystä hallintotuomioistuin on soveltanut, 2) mitä pienempi merkitys suullisuudella asian selvittämistä ja aineellisen totuuden toteutumista edistävänä tekijänä on ollut, kun suullista käsittelyä ei ole pidetty, 3) mitä paremmin välittömyysperiaatteen suullisen käsittelyn tarpeesta riippumattomat todistusharkinnan luotettavuutta toteuttavat ulottuvuudet ovat toteutuneet, 4) mitä paremmin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin näytön luotettavuutta ja kattavuutta turvaavat ulottuvuudet ovat toteutuneet ja 5) mitä vähemmässä määrin rikosprosessissa joudutaan itsekriminointisuojan loukkauksen vuoksi jättämään syytettä tukevaa todistusaineistoa oikeudenkäyntiaineiston ulkopuolelle, sitä suurempi näyttöarvo hallintotuomioistuimen asianomaista oikeustosiseikkaa koskevalla näyttöratkaisulla on. Itsekriminointisuojaperiaatteen toteutuminen hallinnollisessa rikosprosessissa on ratkaisun näyttöarvon määräytymisen kannalta merkittävä epävarmuustekijä. Periaatetta voidaan soveltaa tavalla, joka on selvässä ristiriidassa rikosprosessuaalisen itsekriminointisuojan kanssa. Tällöin itsekriminointisuojaa loukkaava todiste joudutaan sulkemaan todistusaineiston ulkopuolelle ja arvioimaan toimenpiteen merkitys hallintoprosessuaalisen ratkaisun näyttöarvon kannalta. Pelkästä ristiriidan mahdollisuudesta ei voida tehdä yleistäviä päätelmiä ratkaisun näyttöarvosta, vaan periaatteen mahdollinen loukkaaminen on arvioitava tapauskohtaisesti. Ideaalinen tuomioistuinprosessi on vuorovaikutteinen, tuomioistuimen, asianosaisten ja todistajien aitoon diskurssiin perustuva kommunikaatiotapahtuma. Tästä huolimatta suullinen prosessi ei ole välttämättä kirjallista hallintoprosessia parempi keino varmistaa informaation luotettavuus, riittävyys ja sen välittyminen oikein asiaa ratkaisevalle tuomarille. Suullisuusperiaatteen merkitys ratkaisun näyttöarvon kannalta vaihtelee sen mukaan, missä määrin suullinen käsittely voi selvittää asiaa ja turvata ratkaisun aineellista ja juridista oikeellisuutta. Tämän myötä vaihtelee myös välittömyyden painoarvo henkilötodistelussa. Suullisen käsittelyn merkitys on vahvasti tilannesidonnainen. Henkilötodistelun osalta sen paremmuutta suhteellistaa todistajanpsykologisen tutkimuksen tuottama tieto. Myös ihmisen rajalliset kyvyt havaita, tunnistaa, vastaanottaa, muistaa ja käsitellä tietoa suhteellistavat suullisen ja välittömän käsittelyn merkitystä. Kysymys inhimillisten kognitiivisten kykyjen ja suullisen käsittelyn suhteesta on kuitenkin epäselvä. Suullisen käsittelyn puuttuminen ei välttämättä heikennä ratkaisun näyttöarvoa eikä suullinen käsittely takaa ratkaisun näyttöarvon paranemista. Suullisuusperiaatteen merkitystä ratkaisun oikeellisuuden kriteerinä rajoittaa, ettei sen vaikutusta voida luotettavasti todentaa. Hallintotuomioistuimen ratkaisun oikeudellinen merkitys ja todistusvaikutus rikosprosessissa joudutaan arvioimaan pelkästään tuomioistuimen perustelujen avulla. Arviointi ja sen oikeellisuuden varmistaminen asettaa perusteluille tiettyjä vaatimuksia. Hallinto-oikeudellisten normien rakenteen vuoksi oikeus- ja näyttökysymysten erottaminen on ongelmallista. Normit sisältävät usein erilaista intressipunnintaa, riskinarviota tai kohtuusarviointia ja harkinnanvaraista yleisluontoista normatiivisesta ainesta. Rikostuomioistuimen näkökulmasta oikeus- ja todistustosiseikkojen hahmottaminen ja yksilöiminen perusteluissa on ensiarvoisen tärkeää, koska rikosprosessissa todisteina voivat olla vain hallintotuomioistuimen tosiseikkoja koskevat todistusharkintaratkaisut. Hallintotuomioistuimen laintulkintakannanoton merkitys rikosprosessissa riippuu siitä, ovatko oikeustosiseikat molemmissa prosesseissa samat tai samankaltaiset. Arvioinnin lähtökohtana on säännösten ja niiden ilmaisujen samankaltaisuus. Hallintoprosessuaaliselle lainkäytölle on ominaista laintulkinnan tosiasiasidonnaisuus. Tämä siirtää vastaavasti rikostuomioistuimen laintulkinnan painopistettä faktoihin. Missä määrin hallintotuomioistuimen relevantteina pitämiä faktoja voidaan pitää relevantteina myös rikosprosessissa. Oikeustosiseikkojen keskeinen rooli rikostuomioistuimen arvioidessa ratkaisun oikeudellista merkitystä korostaa niiden yksilöinnin tärkeyttä hallintotuomioistuimen päätösperusteluissa. Toisaalta rikostuomioistuimella on aihetta nojautua hallintotuomioistuimen lainsoveltamisratkaisuun, kun oikeuskysymys kuuluu hallintotuomioistuimen eritysasiantuntemuksen piiriin. Merkityksellisten tosiseikkojen identtisyys ja hallinto- ja rikosprosessuaalisten säännösten tai niiden ilmaisujen samankaltaisuus ei välttämättä merkitse sitä, että säännöksiä tulkittaisiin samalla tavoin. Hallinto-oikeudelle on ominaista sääntelyn perustuminen joustaviin ja avoimiin normeihin, joiden normatiivinen sisältö ei ole yksiselitteinen. Rikostuomioistuimen on olennaista tietää hallintotuomioistuimen tosiseikkapainotteiset samoin kuin muutkin tulkinta-argumentit painotuksineen voidakseen arvioida tulkintakannanoton merkityksen oikein. Rikostuomioistuimessa tulkinta-argumentit ja niiden painoarvo ovat tai voivat olla erilaisia säännösten tarkoitusperien ja sääntelytavoitteiden erilaisuudesta johtuen. Koska hallinto- ja rikosprosessi tulevat säilymään erillisinä prosesseina, on prosessiekonomisesti järkevää, että rikosprosessissa hyödynnetään hallintoprosessin ratkaisuja täysipainoisesti. Hyvät ja laadukkaat perustelut edistävät tätä ja säästävät prosessikustannuksia. Perustelujen merkitystä korostaa rikostuomioistuimen tarve turvautua hallintotuomioistuimen asiantuntemukseen EU- oikeudellisissa asioissa. Laadukkaiden perustelujen ansiosta oikeudellinen ratkaisutoiminta yksinkertaistuu ja nopeutuu. Parhaassa tapauksessa myös näyttötarve vähenee. Suurimmillaan ratkaisun hyöty on silloin, kun hallintoprosessissa vastaanotettua todistelua ei tarvitse lainkaan ottaa uudelleen vastaan rikosprosessissa. Tämä kuitenkin edellyttää, että prosessimenettelyä ja menettelyperiaatteita koskevien erojen merkitys hallintoprosessuaalisen ratkaisun painoarvon kannalta arvioidaan kussakin yksittäistapauksessa erikseen. Erojen vaikutus syytetyn oikeusturvan kannalta vaihtelee tapauskohtaisesti. Näin voidaan ehkäistä vain varmuuden vuoksi tapahtuva turhaa todistelua ja käsittelyjen pitkittymistä. Prosessitehokkuutta voidaan lisätä myös parantamalla hallintoprosessin menettely- ja päätöksentekotapojen tuntemusta sekä harmonisoimalla prosesseja lainsäädännöllisesti silloin, kun siihen ei ole erityisiä esteitä