Päihteitä vankilamuurien sisäpuolella : Päihdekuntoutus vangin oikeutena ja täytäntöönpanoviranomaisen velvollisuutena

Tämä tutkielma tarkastelee päihdekuntoutuksen järjestämistä Suomessa ehdotonta vankeusrangaistusta suorittaville vangeille. Tutkimuskysymyksenä on, onko päihdekuntoutukseen pääseminen vangin oikeus, vai onko päihdekuntoutuksen järjestäminen täytäntöönpanoviranomaisen velvollisuus. Jotta tähän kysymykseen pystytään vastaamaan, tarkastellaan päihdekuntoutusta sekä oikeudellisena että yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmassa selvitetään, mikä on yhtäältä päihdekuntoutuksen järjestämisen lainsäädännöllinen ja toisaalta ideologinen tausta. Lisäksi tässä tutkielmassa kartoitetaan minkälaista kuntoutusta suomalaisissa vankiloissa käytännössä järjestetään sekä millä muilla keinoin vankien päihdeongelmia pystytään vankeusaikana hoitamaan. Vangin oikeuksien tasolla päihdekuntoutus kuuluu osaksi vangin terveydenhuoltoa. Terveys ja terveydenhuoltopalvelut eivät kuitenkaan nk. TSS-oikeuksina saa yhtä vahvaa suojaa kuin muut perus- ja ihmisoikeudet. Tämän lisäksi vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevassa lainsäädännössä ei ole nimenomaista mainintaa, että vangilla olisi oikeus päästä päihdekuntoutukseen. Vankeuslaista ilmenee kuitenkin välillisesti täytäntöönpanoviranomaisen, eli Rikosseuraamuslaitoksen, velvollisuus järjestää päihdekuntoutusta. Tämäkin vaatii melko pitkälle menevää tulkintaa, sillä vankeuslain 8 luvun 1 §:n sanamuoto nimittäin sanoo vain, että ”(V)ankilan järjestämän tai hyväksymän toiminnan tarkoituksena on edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan” muun muassa ”tukemalla vangin päihteetöntä elämäntapaa” (3 kohta). Kaiken kaikkiaan rangaistusten täytäntöönpanoa ohjaa pyrkimys integroida vanki takaisin yhteiskuntaan ja tätä kautta vähentää uusintarikollisuutta. Tämä pyrkimys antaa päihdekuntoutukselle vain välineellisen aseman. Tämän tutkielman pääteesi on se, että päihdekuntoutuksen tulisi väleen sijaan olla itseisarvoista, osana vangin terveydenhuoltoa. Suurella osalla vangeista on ollut päihdeongelmia elämänsä aikana, myös suuri osa rikoksista liittyy tavalla tai toisella päihteisiin. Edes vankila ei ole päihteidenkäytöstä vapaa paikka. Siten päihteidenkäytöllä ja päihdekuntoutuksella on suora kytkös yhtäältä vankien muunkin terveydenhuollon järjestämiseen ja toisaalta vankiloiden turvallisuuteen ja valvontaan. Siten tässä tutkielmassa tarkastellaan myös näitä aspekteja. Päihdekuntoutuksen menetelmät eivät kuitenkaan ole pääosaltaan varsinaista terveydenhuoltoa, vaan pikemminkin sosiaalihuoltoa. Päihdekuntoutusta tarjotaan useissa eri muodoissa; esimerkiksi katkaisuhoito, informointi, motivointi sekä erilaiset päihdeohjelmat. Sopiva kuntoutusmuoto tulee valita yksilöllisesti kunkin vangin tarpeiden ja kapasiteetin mukaan. Eri kuntoutusmuodot eroavat intensiteetiltään ja siten myös vaativuudeltaan, jolloin liian intensiivisen kuntoutusmuodon valinta liian aikaisin ja etenkin vastoin vangin omaa tahtoa tuskin johtaa positiiviseen lopputulokseen. Siten vangin tilanteen, historian ja oman tahtotilan selvittäminen on erityisen tärkeää kuntoutusta suunniteltaessa. Katkaisuhoitoa ja korvaushoitoa lukuun ottamatta melkein kaikki kuntoutus on sosiaalista ja psyykkistä. Tavoitteena ei ole yksinkertaisesti vain se, että päihteidenkäyttö lakkaa, sillä kestävän päihteettömyyden saavuttaminen edellyttää yleensä myös asenteiden, toimintamallien ja sosiaalisen verkoston muuttamista. Päihteistä irtautuminen on pitkä ja polveikas muutosprosessi, jossa yksilö kasvaa ihmisenä ja omaksuu uuden elämäntavan. Päihteidenkäyttö ja rikollisuus kulkevat usein käsi kädessä, joten oppiessaan irti päihteistä vanki oppii myös eväät rikoksettomaan elämään. Tätä kautta rangaistusten täytäntöönpanossa pyritään vähentämään vankien uusintarikollisuutta, sillä paluu päihteisiin tarkoittaa yleensä myös paluuta rikolliseen elämäntapaan. Päihdekuntoutuksen järjestäminen vankilassa on kuitenkin ongelmallista monestakin syystä. Vankila ympäristönä on hankala, samoin täytäntöönpanon toimintaperiaatteiden yhteensovittaminen hoidollisten periaatteiden kanssa on hankalaa. Lisäksi vankilan roolijako vaikeuttaa kuntouttamisen toteuttamista. Vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeen aiheuttaa vangin vapautuminen vielä omat ongelmansa vangin tipahtaessa takaisin siviiliin mahdollisesti ilman asuntoa, tuloja ja kunnon tukiverkkoa. Suurin ongelma on kuitenkin resurssipula, jonka seurauksena kuntoutuksen määrää vähennetään. Tästä seuraa tutkielmani toinen teesi: koska päihdehuollon tulisi olla selkeämmin vangin oikeus osana vangin terveydenhuoltoa ja oikeutta ihmisarvoiseen elämään, tulisi siihen ohjata nykyistä enemmän voimavaroja, eikä vähentää päihdekuntoutuksen määrää resurssipulaan vedoten