Suomen asema Iso-Britannian ulkopolitiikassa 1919–1921

Tutkimukseni aihe on Suomen asema Iso-Britannian ulkopolitiikassa vuosina 1919—1921. Iso-Britannia ryhtyi tällöin pääministeri David Lloyd Georgen johdolla muuttamaan ulkopoliittista linjaansa suhteessa Neuvosto-Venäjään ja Itä-Eurooppaan. Lloyd Georgen hallitus lopetti tutkimani ajanjakson kuluessa Venäjälle suuntautuneen sotilaallisen väliintulopolitiikan. Tämä muutti myös Suomen roolia Iso-Britannian hallituksen laskelmissa. Hahmottelen tutkimuksessani yleiskuvan Iso-Britannian Suomen-politiikan muodostumisesta ajanjaksolla 1919—1921, asetan Iso-Britannian Suomen-politiikan laajempaan asiayhteyteensä osana Iso-Britannian uutta alueellista strategiaa, ja vertaan Iso-Britannian käytännössä toteuttamaa politiikkaa geopoliittisen teorian keskeisen kehittäjän Sir Halford Mackinderin esittämiin ulkopoliittisiin ehdotuksiin ja suosituksiin, jotka kumpusivat hänen geopoliittisesta teoriastaan. Tutkimukseni ensisijaiset lähteet koostuvat valtaosin Iso-Britannian hallituksen pöytäkirjoista, sen virastojen muistioista, raporteista, kirjeistä ja diplomaattisesta kirjeenvaihdosta. Lisäksi tärkeää roolia näyttelevät Sir Halford Mackinderin teokset, joissa hän hahmottelee geopoliittista ajatteluaan. Keskityn Iso-Britannian hallituksen, ylimpien virkamiesten ja eri ministeriöiden tuottamiin asiakirjoihin, sillä juuri nämä tahot muotoilivat Iso-Britannian ulkopolitiikan olennaisen asiasisällön ja ohjasivat ulkopoliittista päätöksentekoa. Lisäksi käytän lähteinä myös esimerkiksi suomalaisten poliitikkojen toiminta-asiakirjoja ja raportteja. Tutkimuksessani totean Sir Halford Mackinderin ja pääministeri Lloyd Georgen strategisten näkemysten eronneen jyrkästi, sillä Sir Halford Mackinder kannatti väliintulopolitiikan jatkamista, kun taas Lloyd George kannatti sen lopettamista. Osoitan jälkimmäisen kannan voittaneen, jolloin Iso-Britannian alueelliseksi strategiaksi tuli Venäjän maantieteellinen patoaminen ja kaupallinen liennytys. Tällöin Lontoo odotti Suomen solmivan Neuvosto-Venäjän kanssa kestävän rauhan. Esitän, että tämä strategia lähes luhistui Puolan ja Neuvosto-Venäjän sodan vuoksi vuonna 1920. Totean, että tämä ei kuitenkaan merkittävästi muuttanut Suomen roolia Lloyd Georgen omaksumassa uudessa strategiassa, vaan Iso-Britannia päinvastoin lisäsi diplomaattisia ponnistuksia Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen rauhan aikaansaamiseksi. Tulkitsen tutkimuksessani Mackinderin ja Lloyd Georgen ulkopoliittisten näkemysten tässä suhteessa edelleen eronneen. Käsittelen myös Ahvenanmaan kysymystä Iso-Britannian Suomen-politiikan osana. Totean, että Iso-Britannia pyrki noudattamaan Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisussa mahdollisimman pitkälle puolueettomuutta, kunhan sen omat keskeisimmät edut eivät olleet uhattuna. Katson, että tämä teki Kansainliitosta Iso-Britannian kannalta luontevimman tahon ratkaisemaan riidan. Tulkitsen tutkimuksessani Iso-Britannian kannattaneen myös Kansainliitossa käytännöllisiin poliittisiin näkökohtiin perustunutta ratkaisua Ahvenanmaan ongelmaan