Työaikojen muutoksen ja mielenterveyden häiriöiden yhteys

Viimeisen reilun sadan vuoden ajan työajat Suomessa ja läntisessä maailmassa ovat lyhentyneet tasaiseen tahtiin. Kuitenkin viimeistään 1980-luvulle tultaessa pitkään jatkunut työaikojen lyhentyminen taittui, mitä seurasi työaikojen joustavoittaminen ja monipuolistuminen niin tuotannollisista kuin yksilöllisistäkin muutoksista johtuen. Vuosi 2015 on merkinnyt Suomessa kiivasta poliittista keskustelua välillisistä ja välittömistä keinoista pidentää vuosittaisia työaikoja ja mahdollistaa entistä laajempi paikallinen sopiminen työajoista. Työaikakysymys on siis edelleen ajankohtainen osa laajempaa työelämän muutosta. Työaikakysymyksellä on myös terveydellinen ulottuvuus. Erityisesti pitkät työajat ovat saneet laajaa huomiota terveyden ja työn yhteyttä tarkastelevissa tutkimuksissa. Pitkien työaikojen on todettu olevan yhteydessä monenlaisiin terveyden ongelmiin kuten epäterveelliseen terveyskäyttäytymiseen, sydän- ja verisuonitauteihin sekä uupumukseen ja mielenterveyden ongelmiin. Pitkien työaikojen lisäksi muun muassa vuorotyön ja osa-aikatyön on havaittu olevan yhteydessä uupumukseen, ahdistukseen ja masennukseen. Tutkimuksessa tarkastellaan työajan ja itseraportoidun mielenterveyden yhteyttä työaikojen muutoksen näkökulmasta, joka aiemmissa tutkimuksissa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Muutosten yhteyden tarkastelun tekee mahdolliseksi aineistona käytetty Helsingin kaupungin työntekijöille kolmessa vaiheessa vuosien 2000 ja 2012 välillä toistettu Helsinki Health Study -seurantakyselyaineisto. Työaikamuutoksen tarkastelu on rajattu normaalityöajasta työaikojaan lyhentäneisiin ja pidentäneisiin. Aineiston analysointiin käytettiin logistista regressioanalyysia sekä erityisesti pitkittäis- ja seuranta-aineistojen analysointiin tarkoitettua Generalized Equation Estimation-menetelmää (GEE-menetelmä). Tulosten perusteella työaikojen lyhentyminen kasvatti keskimääräistä suhteellista riskiä itseraportoidulle mielenterveyden häiriölle verrattuna normaalityöajassa pysyneisiin, kun tilannetta tarkastellaan GEE-menetelmällä. Tulos työaikojen lyhenemisen osalta on linjassa aiempien tutkimustulosten kanssa. Kuitenkin aiemmissa tutkimuksissa on havaittu pitkien työaikojen ja mielenterveyden häiriöiden välillä yhteys, mitä tässä tutkimuksessa ei havaittu. Yhteyden puuttumista on tarkasteltu niin menetelmällistä kuin määritelmällisistäkin näkökulmista. Menetelmällisistä näkökulmista erityisesti esiin nousee se, ettei kumpikaan käytetyistä analyysimenetelmistä tarkastele mahdollista vastaajan poistumisen aineistosta seurannan aikana. Varsinkin tapauksissa, joissa tarkastelemme terveyttä, kato seurantatutkimuksista harvoin on täysin satunnaista vaan esimerkiksi vastaajan sairaus ennakoi vastaamattomuutta. Kun putoamista ei analysoida, tarkastelun kohteena olevat sairaudet saattavat tulla aliarvioiduiksi. Jatkotutkimuksessa tulisi lisäksi kiinnittää huomio siihen, että työajalla on muitakin ulottuvuuksia kuin pelkkä pituus. Pituuden lisäksi työajan tempo, autonomia ja ajoitus voivat olla pituuden ohella yhteydessä työntekijöiden mielenterveyteen. Jatkotutkimuskysymyksestä erityisen ajankohtaisen tekee se, että tempoa ilmentävien kiirekokemusten ja työmäärän noususta on puhuttu Suomessa ja maailmalla runsaasti esimerkiksi työn intensifioitumiskeskustelun yhteydessä. Sekä kansainvälisessä että suomalaisessa keskustelussa työaikoihin kohdistuvat muutokset ovat ajankohtaisia kysymyksiä. Muutosten terveysvaikutuksista ainakin mielenterveyden osalta on kuitenkin tähän mennessä tehty vain vähän tutkimusta. Tehdyn tutkimuksen tavoitteena oli tiettävästi ensimmäisenä Suomessa tuottaa tietoa työaikamuutosten ja mielenterveyden yhteydestä. Tutkimuksen tulosten perusteella työntekijöiden mielenterveyteen tulisi kiinnittää huomiota ainakin silloin, kun työajat lyhenevät normaalityöajasta